Sielunhoitoa illan hämärtyessä
Pitkä ja raskas työviikko, matalapainetta säässä ja ihmiselossa ynnä marraskuinen musta mieliala. Joku vaipuu synkkyyteen, toinen haaveilee kaukomatkasta. Yksi sinnittelee perjantaihin, toivottaa hyvät viikonloput ja ajaa lyhyen matkan tutun tallin pihaan. Ilta jo hämärtyy, kun kaksi tuttua ja rakasta sukkaa näkyy tarhassa. Terapian aika. Siinä se möllöttää, ehkä hieman pieni, mutta silti vaikuttavan ja linjakkaan näköinen, ori. Aina valmiina ja innokkaana ihmisen kaveriksi, kärryjen eteen antamaan parastaan. Meidän Pai. <3
Tykkään kääriä kaikennäköistä, niin kuin lahjoja pakettiin (joululahjojen kääriminen on niin parasta!), mutta niin myös nopeita sukkajalkoja pinteleihin ja suojiin. Jep jep, hokkireikäkammoinen ilmoittautuu. Vaikkakin edessä rento lenkki ja tutuilla teillä, sivuaskeleita osaa tehdä se varmajalkaisinkin, nyt jo muutama viikko sitten ensimmäistä kertaa hokkikenkään kengitetty turbomopo. Pai, joka on aina ollut arka päästään, laskee kauniin turpansa syliin, kun tarjoan kuolaimia suuhun. Puolilapuilla varustetut suitsetkaan, viimeisin varustemuutoksemme, ei enää hetkauta viisasta hevosta. Vilkkaan pojan vilkkaan kielen sitominen aina kehtuuttaa, mutta siihen se asettuu, hevonen ja kieli. Kyllä vain, terapian ensimmäinen vaihe on alkanut ja ihminenkin jo alkaa rentoutua. Nelijalkaisen terapiasta on pitkästä aikaa nauttimassa myös Oppisopimusvalmentaja. Sinänsä meillä hauska tilanne nyt, kun tallissa on enemmän tekijöitä kuin ajettavia. Pitkää tikkua joutaisimme vetää tai kiireellä jostain karsinoihin täytettä. Aika näyttää! :)
Punaisen seinän edessä hevonen on valmis valjaissaan, kurkkaa puolilappujensa takaa ohjastajaa, joka on irroittanut päitsien soljet ja kapuaa kyytiin oriin yhä seistessä paikallaan. No nyt mennään. Täytyypä joku kerta selata kauemmas tässä blogissa ja tarkistaa aika, jolloin ajoin Pailla ekaa kertaa. Kertoja, jolloin se vasta opetteli kaikkea - ja miten se nyt meneekään, kuin olisi aina juossut kärryt perässään. Vastuuvalmentaja huikkaa se kuuluisa pilke silmäkulmassaan, että ei sitten juoksuaskelia tänään. Tietää sanoessaan, että pari päivää huilannut ori on ohjissa melkoisen meneväinen.
Lumia odotellessa hurjastelu saa kuitenkin jäädä. Meillä on hyväpohjainen kilometri, joka näin kovien kelien aikaan ei onneksi ole ihan mahdoton, niin siinä kärsii vähän hölkkyyttää. Pai tosin on sellainen, että sen vauhti ei tunnu miltään, mutta kelloon katsojaa hirvittää. Siispä kokeilin sitä aikaisemmin hiljaiselta tuntuvaa vauhtia hidastaa mateluksi ja siitä vielä vähän jarrutella, ni ehkä se oli siinä päälle kahden minuutin. :) Sallittakoon pilke silmäkulmassa tässäkin, mutta kieltämättä vauhti maistuu, hevoselle ja kuskille. Muutama raviratakeikka porukassa, vedot ja pidemmät lenkit kotimaisemissa ovat vieneet hevosta valtavasti eteenpäin, kun alla on vielä rauhallisemmissa merkeissä vietetty kesä.
Kärryjen edessä se tuttu tumma takapuoli, alla tuttu tie ja taustalla tummeneva, taivaaseen rajautuva metsä, mikä sekoittui jo pimeyteen. Lämpimän hevosen tuoksu ja henkäys ilmassa, tuttujen kavioiden kopse ja ohjissa oman hevosen tuntu. Kasvoilla viima, vauhti ja kyyneleet. Ensimmäistä kertaa viikkoon hengitin taas vapaasti. Tiedättekös, nykyään nämä ihmisten omat sodat ovat niin paljon pienempiä ja vähäpätöisempiä, mutta silti saamme hevosta kiittää niin paljosta.
Joitakin hetkiä myöhemmin jätän talliin hevosen, joka tyytyväisenä rouskuttaa kauroja jalat hierottuna ja karva loimituksen jälkeen kuivana ja kiiltävänä. Terapia toimi niin täydellisesti, ettei sen hintaa voi mitata rahoissa, eikä tähdissä.
Tykkään kääriä kaikennäköistä, niin kuin lahjoja pakettiin (joululahjojen kääriminen on niin parasta!), mutta niin myös nopeita sukkajalkoja pinteleihin ja suojiin. Jep jep, hokkireikäkammoinen ilmoittautuu. Vaikkakin edessä rento lenkki ja tutuilla teillä, sivuaskeleita osaa tehdä se varmajalkaisinkin, nyt jo muutama viikko sitten ensimmäistä kertaa hokkikenkään kengitetty turbomopo. Pai, joka on aina ollut arka päästään, laskee kauniin turpansa syliin, kun tarjoan kuolaimia suuhun. Puolilapuilla varustetut suitsetkaan, viimeisin varustemuutoksemme, ei enää hetkauta viisasta hevosta. Vilkkaan pojan vilkkaan kielen sitominen aina kehtuuttaa, mutta siihen se asettuu, hevonen ja kieli. Kyllä vain, terapian ensimmäinen vaihe on alkanut ja ihminenkin jo alkaa rentoutua. Nelijalkaisen terapiasta on pitkästä aikaa nauttimassa myös Oppisopimusvalmentaja. Sinänsä meillä hauska tilanne nyt, kun tallissa on enemmän tekijöitä kuin ajettavia. Pitkää tikkua joutaisimme vetää tai kiireellä jostain karsinoihin täytettä. Aika näyttää! :)
Punaisen seinän edessä hevonen on valmis valjaissaan, kurkkaa puolilappujensa takaa ohjastajaa, joka on irroittanut päitsien soljet ja kapuaa kyytiin oriin yhä seistessä paikallaan. No nyt mennään. Täytyypä joku kerta selata kauemmas tässä blogissa ja tarkistaa aika, jolloin ajoin Pailla ekaa kertaa. Kertoja, jolloin se vasta opetteli kaikkea - ja miten se nyt meneekään, kuin olisi aina juossut kärryt perässään. Vastuuvalmentaja huikkaa se kuuluisa pilke silmäkulmassaan, että ei sitten juoksuaskelia tänään. Tietää sanoessaan, että pari päivää huilannut ori on ohjissa melkoisen meneväinen.
Lumia odotellessa hurjastelu saa kuitenkin jäädä. Meillä on hyväpohjainen kilometri, joka näin kovien kelien aikaan ei onneksi ole ihan mahdoton, niin siinä kärsii vähän hölkkyyttää. Pai tosin on sellainen, että sen vauhti ei tunnu miltään, mutta kelloon katsojaa hirvittää. Siispä kokeilin sitä aikaisemmin hiljaiselta tuntuvaa vauhtia hidastaa mateluksi ja siitä vielä vähän jarrutella, ni ehkä se oli siinä päälle kahden minuutin. :) Sallittakoon pilke silmäkulmassa tässäkin, mutta kieltämättä vauhti maistuu, hevoselle ja kuskille. Muutama raviratakeikka porukassa, vedot ja pidemmät lenkit kotimaisemissa ovat vieneet hevosta valtavasti eteenpäin, kun alla on vielä rauhallisemmissa merkeissä vietetty kesä.
Kärryjen edessä se tuttu tumma takapuoli, alla tuttu tie ja taustalla tummeneva, taivaaseen rajautuva metsä, mikä sekoittui jo pimeyteen. Lämpimän hevosen tuoksu ja henkäys ilmassa, tuttujen kavioiden kopse ja ohjissa oman hevosen tuntu. Kasvoilla viima, vauhti ja kyyneleet. Ensimmäistä kertaa viikkoon hengitin taas vapaasti. Tiedättekös, nykyään nämä ihmisten omat sodat ovat niin paljon pienempiä ja vähäpätöisempiä, mutta silti saamme hevosta kiittää niin paljosta.
Joitakin hetkiä myöhemmin jätän talliin hevosen, joka tyytyväisenä rouskuttaa kauroja jalat hierottuna ja karva loimituksen jälkeen kuivana ja kiiltävänä. Terapia toimi niin täydellisesti, ettei sen hintaa voi mitata rahoissa, eikä tähdissä.
Kommentit
Lähetä kommentti
Terveisesi, kysymyksesi tai kommenttisi Bläksälle ja taustajoukoille