Mistä on starttivalmiit varsat tehty?
...Etanoista, sammakoista, koiran häntätupsukoista? Vai kenties kiiltävästä karvasta, ravista niin varmasta, kilpailupäästä kultaisesta? Siitä on starttivalmiit varsat tehty.
Niinpä niin. Tämän kysymyksen äärelle olemme saaneet pysähtyä kerran jos toisenkin. Mitä enemmän tätä pohdin, sitä enemmän olen tullut siihen johtopäätökseen, että sen sijaan, että raviurheilun harrastaja miettii "Miksi?" (tai "Miksi ei?") pitäisikin miettiä "Mitä?". Miksi-kyssäriin on toki helppo heittää parikin juttua. No siksi, että se on mukavaa, antoisaa, jännittävää, pärjääminen on mukavaa. Kun sitten pysähtyy hetkeksi miettimään, että mitä haluaa, odottaa, toivoo, niin vastauskin on seikkaperäisempi. Haluan oman kilpahevosen, jonka kanssa voin myötäelää monta vuotta ja, joka antaa, ei vain yhtä kilpailua tai yhtä kautta, vaan monia hyviä hetkiä. Hetkonen hetkonen, olisiko siis tässäkin matka määränpäätä tärkeämpi?!? Tähän mie sanon kyllä.
Mistäs ja miten ne starttivalmiit varsat sitten on tehty? Ne on rakennettu tuhansilla työtunneilla, tavoitteellisella harjoittelulla, sadoilla kilometreillä, hyvällä hoidolla, kärsivällisyydellä ja rakkaudella. Puolestaan se, miten kauan tämä resepti ottaa aikaa toimiakseen, on yksilöllistä. Toimiiko se koskaan tarpeeksi hyvin, on varmasti osaksi hevosen lahjakkuudesta ja kyvyistä kiinni. Kuten nuo monet hevosalan viisaat tuppaavat sanomaan, niin varmaa on kuitenkin se, että millään vippaskonstilla ei saa huonosta tai kehittymättömästä hyvää, voidaan vain auttaa hevosta toimimaan kykyjensä ja kapasiteettinsa mukaan. Tähänkin mie sanon kyllä.
Tässä seuraavassa puhun sitten meidän tavallisten kuolevaisten hevosista, joitten isä on nobody-northernensign ja, jotka eivät ole miltei maitovarsasta asti treenanneet tuhannenviidensadaneuron kuukausihintaan niemiskorvenojilla. Nämä niemiskorvenojat kun voivat jopa valita, keitä talliinsa huolivat tai vaikka päättää niistä jo siinä vaiheessa, kun etsitään tammalle sopivaa loveyouta ja viedään Tanskanmaalle pesimään, eiku varsomaan, ja niistä munista kuoriutuu sitten jonttejajaicemaneja.
Moni valmentaja -kuukausimaksuun ja hevosen alkuperään katsomatta - pitää tärkeänä sitä, että hevonen tulee maaliin vauhtiaan kiihdyttäen, voimia jäljellä, tuli se sitten häntäjoukoissa tai kärkikamppailussa. Mitä nuorempi ja kokemattomampi hevonen on, sitä tärkeämpää se on, ettei viimeisetkin metrit kilpailusta ovat sille mielekkäitä, vaikka se saapuisikin maaliin huolella pussiin piilotettuna. Kun varsa on valmis, se ottaa vauhtia luonnostaan ja jaksaa menossa mukana ja jonain päivänä se on myös valmis voittamaan. Toiset ovat tähän valmiimpia aikaisemmin kuin toiset, mutta jokainen valmentaja tekee työtä sen eteen, että hänellä ja omistajilla on jonakin päivänä käsissään hevonen, joka tähän pystyy. Rakkaudesta lajiin. Valmentajan lisäksi ohjastajallakin on tässä paljon annettavaa. Sanotaan Forssin Mikasta mitä vaan, ainakin mie tykkäsin hänen haastattelustaan taannoin Hevosurheilussa, kun puhuttiin ohjastajan roolin merkityksestä.
Tämä meidän matkamme Black Ice Boostin kanssa on vasta alkutaipaleella - tai niin toivon. Mitenkäs se on sitten tämän vuoden matka mennyt? Jos numeroilla ja kilpailutilastoilla mitataan, niin matka ei ole vielä ollut hääppöinen. Jos taas mitataan kehityksen tikapuilla, niin vallan kauhian monta askelmaa on otettu ja jokainen niistä on tehty tähdäten tulevaan. Tuo kilpailu-ura ei - monen mielestä valitettavasti - tänä vuonna vielä alkanut. Valmentaja teki hevosen kanssa kovasti töitä valmistaen sitä kohti kilpailukautta ja kovasti toivoi ja rakensi koelähtöä vielä tälle vuodelle. Alkuvuoden jarrukärrytreenien ja lukuisten juostujen kilometrien ja mäkitreenien jälkeen varustus keveni ja vauhti koveni kesän myötä tähtäimessä alkusyksystä juostava koelähtö. Sitten tulikin kasvavan varsan vaivoja, kuten tuo lonkan limapussin tulehdus, mikä jarrutti matkaamme kuukauden, hieman toista. Syksyn flunssakaan ei sitä edistänyt, päinvastoin.
Blackin matka "puoliverisen ratsun näköisestä" (kuten eräs hevosmies varsaamme kuvaili) tuulennopeaksi kilpuriksi on vielä kesken. Hevonen on kuitenkin yhä kasvava ja kehittyvä. Valmentajan mukaan tämä näkyy mm. siinä, että Black edelleen juoksee kovin säästöliekillä. Voimaa ja jaksavuutta hevosessa on, mutta kokoonsa nähden lihasta vielä hevoseen mahtuu ja sellainen letkeys siitä hevosen juoksemisesta yhä puuttuu. Sitä haetaan nyt ja Black meneekin hiittejä kaksi kertaa viikossa, osan kilpailuvauhtisena ja väliin palauttavia lenkkejä. Jospa se sieltä alkaisi pikku hiljaa irrota, kun kasvukin sitten tasaantuu. Harjoitusraveihin mennään taas heti, kun Turku ja Forssa tietävät, mitä tehdä talviradan kanssa. 3-vuotias lämminverinen starttihevonen, jolle nollasarjalaisena vielä löytyy sarjoja, on kuitenkin valmentajallekin tervetullut lisä kilpailukalustoon, mutta jotta meillä ja valmentajalla olisi pysyvämpi kilpailuväline, niin tyvestä se on latvaan noustava - raviurheilussakin. Ja hätiköiden ei tule kuin kuspäisiä kakaroita. :)
Kun täällä kotosalla on sitten vertailukohtana Blackin 3-vuotias ikätoveri Pai, niin pohdintaan varsan starttivalmiudesta löytyy vertailukohta. Urheilijakroppainen, kevytrakenteinen Pai pistelee menemään helposti ja hyvällä tyylilllä sellaisia vauhteja, että metsätiellä hirvittää. Sille vauhti tuntuu nyt jo kovin luontaiselta. Jaksoa kuitenkin puolestaan tarvitaan lisää: Siinä, missä puoliveristä ratsua muistuttavan Blackin tarvitsee tulla sinuiksi kokonsa ja voimansa kanssa, tarvitsee russponin kokoinen Pai lisää lihasta persuksiin, jotta se kaksi kiekkoa menee siihen malliin, että loppuakin tullaan yhä vauhti kiihtyen. Blackin kohdalla valmentaja sanoi tämän osuvasti, että "Black menee kuin kaivinkone". Jonain päivänä, kun kaikki se voima ja potku suuntautuu vielä eteenpäin - sitten ollaan lähellä. Sitä ennen nautitaan matkasta!
Niinpä niin. Tämän kysymyksen äärelle olemme saaneet pysähtyä kerran jos toisenkin. Mitä enemmän tätä pohdin, sitä enemmän olen tullut siihen johtopäätökseen, että sen sijaan, että raviurheilun harrastaja miettii "Miksi?" (tai "Miksi ei?") pitäisikin miettiä "Mitä?". Miksi-kyssäriin on toki helppo heittää parikin juttua. No siksi, että se on mukavaa, antoisaa, jännittävää, pärjääminen on mukavaa. Kun sitten pysähtyy hetkeksi miettimään, että mitä haluaa, odottaa, toivoo, niin vastauskin on seikkaperäisempi. Haluan oman kilpahevosen, jonka kanssa voin myötäelää monta vuotta ja, joka antaa, ei vain yhtä kilpailua tai yhtä kautta, vaan monia hyviä hetkiä. Hetkonen hetkonen, olisiko siis tässäkin matka määränpäätä tärkeämpi?!? Tähän mie sanon kyllä.
Mistäs ja miten ne starttivalmiit varsat sitten on tehty? Ne on rakennettu tuhansilla työtunneilla, tavoitteellisella harjoittelulla, sadoilla kilometreillä, hyvällä hoidolla, kärsivällisyydellä ja rakkaudella. Puolestaan se, miten kauan tämä resepti ottaa aikaa toimiakseen, on yksilöllistä. Toimiiko se koskaan tarpeeksi hyvin, on varmasti osaksi hevosen lahjakkuudesta ja kyvyistä kiinni. Kuten nuo monet hevosalan viisaat tuppaavat sanomaan, niin varmaa on kuitenkin se, että millään vippaskonstilla ei saa huonosta tai kehittymättömästä hyvää, voidaan vain auttaa hevosta toimimaan kykyjensä ja kapasiteettinsa mukaan. Tähänkin mie sanon kyllä.
Tässä seuraavassa puhun sitten meidän tavallisten kuolevaisten hevosista, joitten isä on nobody-northernensign ja, jotka eivät ole miltei maitovarsasta asti treenanneet tuhannenviidensadaneuron kuukausihintaan niemiskorvenojilla. Nämä niemiskorvenojat kun voivat jopa valita, keitä talliinsa huolivat tai vaikka päättää niistä jo siinä vaiheessa, kun etsitään tammalle sopivaa loveyouta ja viedään Tanskanmaalle pesimään, eiku varsomaan, ja niistä munista kuoriutuu sitten jonttejajaicemaneja.
Moni valmentaja -kuukausimaksuun ja hevosen alkuperään katsomatta - pitää tärkeänä sitä, että hevonen tulee maaliin vauhtiaan kiihdyttäen, voimia jäljellä, tuli se sitten häntäjoukoissa tai kärkikamppailussa. Mitä nuorempi ja kokemattomampi hevonen on, sitä tärkeämpää se on, ettei viimeisetkin metrit kilpailusta ovat sille mielekkäitä, vaikka se saapuisikin maaliin huolella pussiin piilotettuna. Kun varsa on valmis, se ottaa vauhtia luonnostaan ja jaksaa menossa mukana ja jonain päivänä se on myös valmis voittamaan. Toiset ovat tähän valmiimpia aikaisemmin kuin toiset, mutta jokainen valmentaja tekee työtä sen eteen, että hänellä ja omistajilla on jonakin päivänä käsissään hevonen, joka tähän pystyy. Rakkaudesta lajiin. Valmentajan lisäksi ohjastajallakin on tässä paljon annettavaa. Sanotaan Forssin Mikasta mitä vaan, ainakin mie tykkäsin hänen haastattelustaan taannoin Hevosurheilussa, kun puhuttiin ohjastajan roolin merkityksestä.
Tämä meidän matkamme Black Ice Boostin kanssa on vasta alkutaipaleella - tai niin toivon. Mitenkäs se on sitten tämän vuoden matka mennyt? Jos numeroilla ja kilpailutilastoilla mitataan, niin matka ei ole vielä ollut hääppöinen. Jos taas mitataan kehityksen tikapuilla, niin vallan kauhian monta askelmaa on otettu ja jokainen niistä on tehty tähdäten tulevaan. Tuo kilpailu-ura ei - monen mielestä valitettavasti - tänä vuonna vielä alkanut. Valmentaja teki hevosen kanssa kovasti töitä valmistaen sitä kohti kilpailukautta ja kovasti toivoi ja rakensi koelähtöä vielä tälle vuodelle. Alkuvuoden jarrukärrytreenien ja lukuisten juostujen kilometrien ja mäkitreenien jälkeen varustus keveni ja vauhti koveni kesän myötä tähtäimessä alkusyksystä juostava koelähtö. Sitten tulikin kasvavan varsan vaivoja, kuten tuo lonkan limapussin tulehdus, mikä jarrutti matkaamme kuukauden, hieman toista. Syksyn flunssakaan ei sitä edistänyt, päinvastoin.
Blackin matka "puoliverisen ratsun näköisestä" (kuten eräs hevosmies varsaamme kuvaili) tuulennopeaksi kilpuriksi on vielä kesken. Hevonen on kuitenkin yhä kasvava ja kehittyvä. Valmentajan mukaan tämä näkyy mm. siinä, että Black edelleen juoksee kovin säästöliekillä. Voimaa ja jaksavuutta hevosessa on, mutta kokoonsa nähden lihasta vielä hevoseen mahtuu ja sellainen letkeys siitä hevosen juoksemisesta yhä puuttuu. Sitä haetaan nyt ja Black meneekin hiittejä kaksi kertaa viikossa, osan kilpailuvauhtisena ja väliin palauttavia lenkkejä. Jospa se sieltä alkaisi pikku hiljaa irrota, kun kasvukin sitten tasaantuu. Harjoitusraveihin mennään taas heti, kun Turku ja Forssa tietävät, mitä tehdä talviradan kanssa. 3-vuotias lämminverinen starttihevonen, jolle nollasarjalaisena vielä löytyy sarjoja, on kuitenkin valmentajallekin tervetullut lisä kilpailukalustoon, mutta jotta meillä ja valmentajalla olisi pysyvämpi kilpailuväline, niin tyvestä se on latvaan noustava - raviurheilussakin. Ja hätiköiden ei tule kuin kuspäisiä kakaroita. :)
Kun täällä kotosalla on sitten vertailukohtana Blackin 3-vuotias ikätoveri Pai, niin pohdintaan varsan starttivalmiudesta löytyy vertailukohta. Urheilijakroppainen, kevytrakenteinen Pai pistelee menemään helposti ja hyvällä tyylilllä sellaisia vauhteja, että metsätiellä hirvittää. Sille vauhti tuntuu nyt jo kovin luontaiselta. Jaksoa kuitenkin puolestaan tarvitaan lisää: Siinä, missä puoliveristä ratsua muistuttavan Blackin tarvitsee tulla sinuiksi kokonsa ja voimansa kanssa, tarvitsee russponin kokoinen Pai lisää lihasta persuksiin, jotta se kaksi kiekkoa menee siihen malliin, että loppuakin tullaan yhä vauhti kiihtyen. Blackin kohdalla valmentaja sanoi tämän osuvasti, että "Black menee kuin kaivinkone". Jonain päivänä, kun kaikki se voima ja potku suuntautuu vielä eteenpäin - sitten ollaan lähellä. Sitä ennen nautitaan matkasta!
 |
| "Black" (kuva: Google) |
Kommentit
Lähetä kommentti
Terveisesi, kysymyksesi tai kommenttisi Bläksälle ja taustajoukoille