No ei

Ei startattukaan sitten Turussa, ei. Sen verran reippaita kuitenkin oltiin, että käytiin ihan lämmittämässä siellä asti, vaan hetkeä ennen starttia vetäydyimme kisasta. Ja etukäteen minä kun ajattelin, että pahin draama oli kuskin sairastuminen ja Euroopan mestarin hyppääminen rattaille tuuraamaan.

Bläkki oli ollut viimeistelyvedoissa viikolla hyvä ja oma, pirteä, meneväinen itsensä. Tässä kohden lienee korostettava, että myös hyväravinen.  Forssin setä lämmitti Blackin hiittikärryistä ja valmentaja oli vielä korostanut, ettei suotta hätyyttelisi, ruuna kun tuppaa olemaan vähän meneväinen. TotoTV:n kuvissa Bläksä näytti ihan kohtuu ookoolta, ei ehkä niin pörhäkkänä kuin mitä olemme tottuneet ruunan näkemään, ehkä vähän haki juoksuaankin. Kuski kuitenkin kommentoi, että hevonen oli ollut vetelä, vetämätön, apaattinen. Toisin sanoen ei siis ollenkaan sellainen bläksämäinen.

Katoksille saavuttaessa Bläkki oli myös yskinyt jonkin verran, mutta ei nyt siitä huolestuttu, karstoja vaan irroteltiin, kun pitkältä paussilta palattiin. Hevonen ei kuitenkaan vaikuttanut hyvältä ja valmentaja ja kuski tekivät päätöksen, että jos ei paranna pruuviin, hevosen saa tuoda pois ennen starttia. Vetämätöntä paattia on varsin turha viedä sinne työnnettäväksi muiden jalkoihin, reippaampiin vauhteihin ja etenkin hevosen jalkavammahistoria huomioiden se olisi myös hölmöä. Kalpeana kattelin telkkarista pruuvissa ravaavaa Bläkkiä, joka ei nyt kyllä enää ravannut sinne päinkään. Hetkeä myöhemmin kuulutettiin myöhäinen poisjäänti, 8 Black Ice Boost. Perhanan perhana, tässäkö tämä nyt oli. 

Samana iltana emme olleet sen viisaampia: Jännevamman alue oikeassa etujalassa oli kuiva, sula, aristamaton. Ruoat maistuivat illalla ja kuten myös seuraavana päivänä. Ei kuumetta. Bläksähän oli muutama viikko sitten pari päivää kipeä ja tallissa nuorisoedustajia on räkätaudissa, mutta Bläksässä ei viime aikoina ole ollut oireita, menohaluja senkin edestä. Lauantaiaamuna jännevamman alue edelleen oireeton. Mitä tämä nyt oli? Kaviopaise? Lihasvamma jossain ylempänä? Mitä? Olihan Black hierottukin torstaina, eikä siinäkään mitään hälyttävää tullut vastaan.

Päätimme odottaa vielä seuraavaan päivään ja setä Lindroos kutsuttiin tutkimaan ja laseroimaan Blackia. Black ravaili kyllä tarhassa, joskin hieman onnahdellen tai ei ainakaan puhtaasti. Jotain oli siis löydyttävä. Kokemus ja kädet puhuivat ja tutkivat ja koukistajajänne sai edelleen puhtaat paperit. Sen sijaan reaktiota ja paikoin voimakastakin oiretta antoivat saman jalan polvi, kainalon seutu ja säkä. Forss oli ollut oikeassa tuodessaan Blackin pois ennen starttia, sillä lopputulos olisi ollut vielä masentavampi sen jälkeen. Laseroinnilla kuitenkin saatiin akuutti reaktio näistä kaikista kohdista pois, joten ainakin ongelman alkulähteille näytimme päässeen.

Sen enempää tästä ymmärtämättä, mutta jotenkin maalaisjärjelläkin pohdittuna, niin hevonenkin on paketti ja sen liikuttamiseen tarvitaan useampaa kohtaa kuin yhtä jännettä tai yhtä lihasta. Kun koukistajajänne on osin arpikudosta ja joustamaton ja ollut kipeäkin, on se muuttanut liikeratoja ja painopisteitä ja siten joustoa ja liikettä haetaan seuraavista kohdista, polvesta, lavasta jne. Näitä alueita Blackista oli hoidettu toki jo aikaisemminkin laserointien yhteydessä ja tuossa joulun seutuna polvia vähän piikitettykin. Arvailuahan tämä on, mutta hivenen terävämmät ajot starttiin viimeistelynä sekä lämmityksen ja pruuvin kovempi rasitus toivat nämä vanhan riesan uudet oireet esille. Perhana.

Itsellä alkaa olla huumorintaju hieman koetuksella. Ja oikeastaan myös rahapussillanikin. Silti näinä hetkinä tulee aina mieleen myös ne kimppaomistamisen parhaat puolet: Yhdessä omistajaporukassa ilot ovat moninkertaistuneet ja murheet (=kulut) jakautuneet. Jos Black ei olisi kimppahevonen, tuskinpa se olisi tänne asti jatkoaikaa saanut. Harmittaa pirukseen myös valmentajan puolesta: tällekin hevoselle on annettu aika ja sydän jokaisena päivänä ja se on saanut kaiken mahdollisen parhaan joka päivä. Olisi kaikista oikeudenmukaisinta, että tämä työ palkittaisiin. Ja kärsivällisyytemme siinä sivussa. Mutta kuten hyvin tiedämme, raviurheiluun ei pädekään tavallisten kuolevaisten lait.

Mitäpä siis seuraavaksi? On kuulemma tällaisistakin kilpurit toipuneet. Multijalkavammaisilla ajettaisiin kotona nätisti ja kovaa vain starteissa säännöllisin väliajoin. Enpä tiedä, onko meillä sellaisia tuureja olemassakaan, että tuohon pisteeseen päästäisiin. Muuttuuko tilanne laserhoidoilla ja harjoitusajoilla suotuisammaksi? Loppuuko ontuminen? Kestääkö suuri ja hupsu ruuna vaikkapa sen yhden hiitin? Ja jos, niin ilmoitetaanko se starttiin vielä kerran? Todennäköisin vaihtoehto on, että odotetaan ja katsotaan ja - hittovie jälleen kerran - rukoillaan viikko, pari.