Rakas päiväkirja, tänään opin, että...
...oppia on joskus haettava ojan pohjalta, katkenneista riimunnaruista, yrittämällä ja erehtymällä, yrittämällä uudelleen - tavalla tai toisella sen kuuluisan kantapään kautta.
Jos olet täällä lukeaksesi tarinamme päähenkilön, Black Ice Boostin kuulumisia, siirrythän kirjoituksen loppuun. Seuraavaksi on nimittäin luvassa hieman itsetutkiskelua ja jopa suoranaista paatosta. Pahoitteluni jo etukäteen, mutta matka itseensä voi joskus vaatia hieman aikaa tai niin kuin tässä tapauksessa -palstatilaa.
Lähes kolmenkymmenen elinvuoden aikana on ehtinyt tapahtua ja sattua jos jonkinlaista. Joskus on myös vain sattunut, jos ei fyysisesti, niin vähintään sieluun tai sitten siihen kuuluisaan käpyyn. Tai käpyyn ei satu, ehkä se vain palaa. Tänään ei - taivaalle kiitos - sattunut, mutta tapahtui sitäkin enemmän, josta sitä on vaan oppia sitten ammennettava ja hyväksyttävä, että joskus ei vain mahda mitään. Hyvä säikäytys on hyödyllisempi kuin hyvä neuvo, kuten sanonta kuuluu. Olisi tosin luullut, että lähes kolmenkymmenen elinvuoden jälkeen tuon hyväksyminen olisi jollain tavalla helpompaa, mutta ainakaan allekirjoittaneella se ei vaan mene niin. Tässä kohden päästään siihen käpyjuttuun - kylläpä pientä ihmistä sitten osaakin hatuttaa!
Ravihevosen kävelyvalmennuksen saloihin olen perehtynyt viisaiden ravimiesten kertomana ja myös alan kirjallisuudesta. Kävelyvalmennus on paikallaan myös silloin, kun hevonen pitää pientä toipilasaikaa. Mikään ei ole upeampaa kuin kävellä rauhallisella metsätiellä lintujen laulua kuunnellen punarautiaan oriin pärskähdellessä vieressä ja kulkiessa riimussa kuin koira. Meillä oli kauhian mukavaa siihen asti, kunnes takaa tuli auto, jonka hevonen ja minä huomasimme. Erona reaktioihimme kuitenkin se, että minä TIEDÄN, ettei auto aio syödä meitä. Hevonenkin tietää, ettei edestä päin auto ole kovin perso hevosenlihalle, mutta TAKAA tullessa peltihevosvoimat voivat olla arvaamattomia. En onnistunut vakuuttamaan punarautiasta noiden muutamien sekuntien aikana siitä, että auto ei aio hotkia meitä kitaansa - en, vaikka käänsin hevosen ojanpientareelle turpa autoa kohden. Siinä oli ketjuriimu hentoinen, kun ori päätti toteuttaa vaistoaan. Siinä oli ihan sama, mitä mieltä pieni ihminen mahtoi olla asiasta.
Muutama sata juoksuaskelta, väliin jäänyttä sydämenlyöntiä ja henkistä ruoskintaa, noin 10-15 minuuttia myöhemmin tarinan loppu oli onnellinen. Hevonen oli ottanut pienen etumatkan kotiin ja pysähtyi kulkiessaan tervehtimään naapurin hevosia. Naapurista tiemme tosin johti samaa tietä takaisin, sillä oppia oli haettava sen kantapään kautta - meidän molempien. Kotimatkan taittuessa minäkin lakkasin korskumasta ja ori oli leipänsä ansainnut.
Tästä päästään siihen itsetutkiskeluosuuteen. Täytyy tunnustaa, että ennen tätä päivää olen ennenkin kylvänyt hevosia metsään, mutta en koskaan Tällaista Hevosta, josta on lupa odottaa enemmän kuin ratsastuskoulun maneesikonkarista tai kaverin metsäratsupollesta. Ehkä tarinan ja opetuksen ja kokemuksen kannalta parasta, etten tunnustanut tätä aikaisemmin. Tällä ansioluettelolla olisi jäänyt romanttinen iltakävely oriin kanssa väliin.
Viime keväänä ratsastustallin tallitytöltä karkasi russponi. Tyttö lähti niin kiireellä ponin perään, että karsinan ovi jäi auki ja toinen poni havaitsi tilaisuutensa tulleen. Minä, joka harjasin suokkia toisessa karsinassa, huomasin karkurin. Siinä vaiheessa viisautta ei tosin riittänyt niin pitkälle, että sen sijaan, että tartuin innostuneen ponin päitsistä kiinni, olisin mieluummin vaikka sulkenut tallin oven. Seurauksena oli kaksi karannutta ponia ja minä ovenkarmien ja hevosen väliin jääneenä täynnä mustelmia ja vertavuotavia haavoja. Joku vuosi takaperin keskellä talvea tipuin suomenhevostamman selästä umpihankeen hevosen kompuroidessa umpeen lumettuneella polulla. Tuo reissu toi myös ylimääräisen kävelylenkin, mistä osa tosin taitettiin neljällä jalalla kaverin kanssa kahdestaan ratsastaen. Jäljelle jääneellä hevosella ei ollut niin kiire kotiin ja itsepäinen tamma löytyi kotitallin ovelta. Muistelen, että olen etsinyt itseäni ja hevosta myös jonkun muun kerran, mutta en nyt saa mieleeni.
Minun valmennustilastoni ja -arviointini sai siis tältä päivältä rastin. Vastuuvalmentajalla riitti onnekseni ymmärrystä ja viisautta itseäni enemmän. Minun henkinen valmennustilastoni meni pahasti pakkasen puolelle. Eihän näille aina mahda mitään ja pääasia, että kaikki kävi lopulta hyvin. Niin lopulta! Mutta entäpä sitä ennen?! (Ja kyllä - itsetutkiskelu jatkuu vielä!) Ei yhtään helpota, että olin katsonut hiljaittain televisiosta tulleen Nicholas Cagen Next-elokuvan, missä kaverilla on hämmästyttävä kyky nähdä 2 minuuttia etukäteen oman tulevaisuutensa. Tänään juostessani metsätietä hevosen jälkiä seuraten ja ajoittain tutkien, onko tässä jäljessä hokit vai eivät (seurasin niitä hokittomia), ehdin nähdä hyvin monta tulevaisuutta kahden minuutin päässä, eikä mielikuvitukseni tietäen yksikään niistä päättynyt hyvin. Ja entäpä vielä toipilaslomalla oleva hevonen? Vaikka edellispäivän kävelylenkki jäi liukkaan kelin vuoksi väliin, tuskin tarkoitus oli seuraavana päivänä korvata tämä tuplaamalla aika ja vauhti. Seikkailun päätteeksi pinteliä ja kylmää hevosen kinttuihin ja sama juttu tälle kyyniselle itsetutkiskelijallekin arviointitilaston rastin lisäksi. Polven ohella lääkitsin hieman myös henkisiä vammojani.
Uusi karsina Vastuuvalmentajan tallissa on maalausta vaille valmis. Koska talvi hävisi tässä välissä jonnekin ja ihanan pienen pakkasen ja valkean lumen sijaan meillä on vain märkää ja loskaa ja liukasta ja synkkää ja pimeää, ei varsojen muuttoa kotitalliin ole kiirehditty. Surkean kelin ja jäisten teiden vuoksi ei myöskään kärryvalmennus vielä ala ja sitä ennen tarvitaan hevosille vielä todennäköisesti kengät hokkeineen. Laitumella pojat viihtyvät niin kauan, kun saavat vain olla toistensa seurassa ja joku muistaa kantaa kauraa, heinää ja vettä sekä lukea iltasadun leipäpaloilla tarinansa maustaen.
Tänään veimme Vastuuvalmentajan kanssa pojille iltaruoat ja vettä. Hetken rapsuttelin tomuisia hevosia, jotka tyytyväisinä rouskuttivat kaurojaan. Samalla kerroin Blackille, että sen uusi, oikeilla tiedoilla varustettu varsanäyttelyn palkintotodistus oli saapunut ja löysi tiensä jo kehyksiin.
Jokin aika takaperin Pohjois-Karjalan Hevosjalostusliiton nettisivuilla julkaistiin lokakuisen varsanäyttelyn kuvat. Black ikäluokkansa parhaimpana lämminverisenä komeilee kahdessa upeassa kuvassa ja lisäsinkin linkin talteen myös tämän blogin Varsanäyttely 2012 -välilehdelle.
Näin muuten Blackin ja Liitävän tänään aikaisemmin jo ennen kuin veimme iltakauroja laitumelle. Punarautiasta hakieassamme naapurista varsat katselivat kauempaa pienen metsikön takaa sähkölinjan aukosta ja ihan varmasti naureskelivat taas meikeläiselle. Jotain ainakin musta ja vaaleampi hevonen pellon laidalla keskenään hörisivät. Minua ei hörisyttänyt yhtään. Ehkä joskus jonkin ajan kuluttua sekin päivä vielä koittaa, että tälle päivälle voi hirnua...
Jos olet täällä lukeaksesi tarinamme päähenkilön, Black Ice Boostin kuulumisia, siirrythän kirjoituksen loppuun. Seuraavaksi on nimittäin luvassa hieman itsetutkiskelua ja jopa suoranaista paatosta. Pahoitteluni jo etukäteen, mutta matka itseensä voi joskus vaatia hieman aikaa tai niin kuin tässä tapauksessa -palstatilaa.
Lähes kolmenkymmenen elinvuoden aikana on ehtinyt tapahtua ja sattua jos jonkinlaista. Joskus on myös vain sattunut, jos ei fyysisesti, niin vähintään sieluun tai sitten siihen kuuluisaan käpyyn. Tai käpyyn ei satu, ehkä se vain palaa. Tänään ei - taivaalle kiitos - sattunut, mutta tapahtui sitäkin enemmän, josta sitä on vaan oppia sitten ammennettava ja hyväksyttävä, että joskus ei vain mahda mitään. Hyvä säikäytys on hyödyllisempi kuin hyvä neuvo, kuten sanonta kuuluu. Olisi tosin luullut, että lähes kolmenkymmenen elinvuoden jälkeen tuon hyväksyminen olisi jollain tavalla helpompaa, mutta ainakaan allekirjoittaneella se ei vaan mene niin. Tässä kohden päästään siihen käpyjuttuun - kylläpä pientä ihmistä sitten osaakin hatuttaa!
Ravihevosen kävelyvalmennuksen saloihin olen perehtynyt viisaiden ravimiesten kertomana ja myös alan kirjallisuudesta. Kävelyvalmennus on paikallaan myös silloin, kun hevonen pitää pientä toipilasaikaa. Mikään ei ole upeampaa kuin kävellä rauhallisella metsätiellä lintujen laulua kuunnellen punarautiaan oriin pärskähdellessä vieressä ja kulkiessa riimussa kuin koira. Meillä oli kauhian mukavaa siihen asti, kunnes takaa tuli auto, jonka hevonen ja minä huomasimme. Erona reaktioihimme kuitenkin se, että minä TIEDÄN, ettei auto aio syödä meitä. Hevonenkin tietää, ettei edestä päin auto ole kovin perso hevosenlihalle, mutta TAKAA tullessa peltihevosvoimat voivat olla arvaamattomia. En onnistunut vakuuttamaan punarautiasta noiden muutamien sekuntien aikana siitä, että auto ei aio hotkia meitä kitaansa - en, vaikka käänsin hevosen ojanpientareelle turpa autoa kohden. Siinä oli ketjuriimu hentoinen, kun ori päätti toteuttaa vaistoaan. Siinä oli ihan sama, mitä mieltä pieni ihminen mahtoi olla asiasta.
Muutama sata juoksuaskelta, väliin jäänyttä sydämenlyöntiä ja henkistä ruoskintaa, noin 10-15 minuuttia myöhemmin tarinan loppu oli onnellinen. Hevonen oli ottanut pienen etumatkan kotiin ja pysähtyi kulkiessaan tervehtimään naapurin hevosia. Naapurista tiemme tosin johti samaa tietä takaisin, sillä oppia oli haettava sen kantapään kautta - meidän molempien. Kotimatkan taittuessa minäkin lakkasin korskumasta ja ori oli leipänsä ansainnut.
Tästä päästään siihen itsetutkiskeluosuuteen. Täytyy tunnustaa, että ennen tätä päivää olen ennenkin kylvänyt hevosia metsään, mutta en koskaan Tällaista Hevosta, josta on lupa odottaa enemmän kuin ratsastuskoulun maneesikonkarista tai kaverin metsäratsupollesta. Ehkä tarinan ja opetuksen ja kokemuksen kannalta parasta, etten tunnustanut tätä aikaisemmin. Tällä ansioluettelolla olisi jäänyt romanttinen iltakävely oriin kanssa väliin.
Viime keväänä ratsastustallin tallitytöltä karkasi russponi. Tyttö lähti niin kiireellä ponin perään, että karsinan ovi jäi auki ja toinen poni havaitsi tilaisuutensa tulleen. Minä, joka harjasin suokkia toisessa karsinassa, huomasin karkurin. Siinä vaiheessa viisautta ei tosin riittänyt niin pitkälle, että sen sijaan, että tartuin innostuneen ponin päitsistä kiinni, olisin mieluummin vaikka sulkenut tallin oven. Seurauksena oli kaksi karannutta ponia ja minä ovenkarmien ja hevosen väliin jääneenä täynnä mustelmia ja vertavuotavia haavoja. Joku vuosi takaperin keskellä talvea tipuin suomenhevostamman selästä umpihankeen hevosen kompuroidessa umpeen lumettuneella polulla. Tuo reissu toi myös ylimääräisen kävelylenkin, mistä osa tosin taitettiin neljällä jalalla kaverin kanssa kahdestaan ratsastaen. Jäljelle jääneellä hevosella ei ollut niin kiire kotiin ja itsepäinen tamma löytyi kotitallin ovelta. Muistelen, että olen etsinyt itseäni ja hevosta myös jonkun muun kerran, mutta en nyt saa mieleeni.
Minun valmennustilastoni ja -arviointini sai siis tältä päivältä rastin. Vastuuvalmentajalla riitti onnekseni ymmärrystä ja viisautta itseäni enemmän. Minun henkinen valmennustilastoni meni pahasti pakkasen puolelle. Eihän näille aina mahda mitään ja pääasia, että kaikki kävi lopulta hyvin. Niin lopulta! Mutta entäpä sitä ennen?! (Ja kyllä - itsetutkiskelu jatkuu vielä!) Ei yhtään helpota, että olin katsonut hiljaittain televisiosta tulleen Nicholas Cagen Next-elokuvan, missä kaverilla on hämmästyttävä kyky nähdä 2 minuuttia etukäteen oman tulevaisuutensa. Tänään juostessani metsätietä hevosen jälkiä seuraten ja ajoittain tutkien, onko tässä jäljessä hokit vai eivät (seurasin niitä hokittomia), ehdin nähdä hyvin monta tulevaisuutta kahden minuutin päässä, eikä mielikuvitukseni tietäen yksikään niistä päättynyt hyvin. Ja entäpä vielä toipilaslomalla oleva hevonen? Vaikka edellispäivän kävelylenkki jäi liukkaan kelin vuoksi väliin, tuskin tarkoitus oli seuraavana päivänä korvata tämä tuplaamalla aika ja vauhti. Seikkailun päätteeksi pinteliä ja kylmää hevosen kinttuihin ja sama juttu tälle kyyniselle itsetutkiskelijallekin arviointitilaston rastin lisäksi. Polven ohella lääkitsin hieman myös henkisiä vammojani.
Blackin kuulumisia
Uusi karsina Vastuuvalmentajan tallissa on maalausta vaille valmis. Koska talvi hävisi tässä välissä jonnekin ja ihanan pienen pakkasen ja valkean lumen sijaan meillä on vain märkää ja loskaa ja liukasta ja synkkää ja pimeää, ei varsojen muuttoa kotitalliin ole kiirehditty. Surkean kelin ja jäisten teiden vuoksi ei myöskään kärryvalmennus vielä ala ja sitä ennen tarvitaan hevosille vielä todennäköisesti kengät hokkeineen. Laitumella pojat viihtyvät niin kauan, kun saavat vain olla toistensa seurassa ja joku muistaa kantaa kauraa, heinää ja vettä sekä lukea iltasadun leipäpaloilla tarinansa maustaen.
 |
| Kuva on ajantasainen, kun kuvittelet sen ilman lunta... |
Tänään veimme Vastuuvalmentajan kanssa pojille iltaruoat ja vettä. Hetken rapsuttelin tomuisia hevosia, jotka tyytyväisinä rouskuttivat kaurojaan. Samalla kerroin Blackille, että sen uusi, oikeilla tiedoilla varustettu varsanäyttelyn palkintotodistus oli saapunut ja löysi tiensä jo kehyksiin.
 |
| Jo vain näyttää hienolta! |
Jokin aika takaperin Pohjois-Karjalan Hevosjalostusliiton nettisivuilla julkaistiin lokakuisen varsanäyttelyn kuvat. Black ikäluokkansa parhaimpana lämminverisenä komeilee kahdessa upeassa kuvassa ja lisäsinkin linkin talteen myös tämän blogin Varsanäyttely 2012 -välilehdelle.
Näin muuten Blackin ja Liitävän tänään aikaisemmin jo ennen kuin veimme iltakauroja laitumelle. Punarautiasta hakieassamme naapurista varsat katselivat kauempaa pienen metsikön takaa sähkölinjan aukosta ja ihan varmasti naureskelivat taas meikeläiselle. Jotain ainakin musta ja vaaleampi hevonen pellon laidalla keskenään hörisivät. Minua ei hörisyttänyt yhtään. Ehkä joskus jonkin ajan kuluttua sekin päivä vielä koittaa, että tälle päivälle voi hirnua...
Kommentit
Lähetä kommentti
Terveisesi, kysymyksesi tai kommenttisi Bläksälle ja taustajoukoille