Lumihankia, peltoja, metsäteitä
Työelämän syödessä ajan arjestani, tulee viikoittainen hevosannos nautittua yleensä näin viikonloppuisin ja silloinhan sitä pitää annostella tietysti kauhakaupalla. Onnekseni Vastuuvalmentajan Salaisessa Mustassa Kirjassa oli tälle viikolle vielä ajokertoja jäljellä ja Omistajanretale pääsi nauttimaan niin lämminverisen kuin kylmäverisenkin kyydistä.
Blackin ollessa maailmalla, lämminveristen asiainhoitajana toimii Varamies Pai ja suomenhevospuolella on sitten enemmänkin tarjontaa. Varsoilla (jotka varmaan aina ja ikuisesti tulevat olemaan varsoja, kun tallista löytyy aina aavistuksen verran vanhempaakin kalustoa) ollaan nyt ajettu sellaista noin ja suurin piirtein ja sinnepäin 7 kilometrin lenkkejä. Ihan tuntuu siltä kuin Varamiehen karvaisten korvien välissä olisi jokin naksahtanut kohdilleen, sillä kun tuo ori löysi raviaskelilleen, niin sen koommin se ei haluaisi hiljentää. Toisinaan lenkkimme kulkee läpi kesälaitumen peltojen, missä ylä- ja alamäet opettavat kummasti jalkojen asettelua ja lumiset metsätiet ja -polut antavat mukavan ja pitävän pohjan kengättömällekin kaviolle. Sisukas pieni sintti ei anna tuumaakaan periksi Liitävälle ja omalla vetovuorollaan puolestaan haluaisi jätättää isompaansa.
Sanoinkin, että miusta tuntuu ihan siltä, että Pai olisi aisojen välissä jo muutaman sentin kasvanut, sillä niin omistautunut se nykyisin ravivalmennukselleen on. Viksu kun on, niin malttaa Pai kävelläkin kärryjen edessä, mutta niin kevyesti se kipaisee juoksuun, jos pikkuisen pyytää ja välillä ei ehdi pyytääkään. Ja, jos ennen piti odottaa, että Pai saapui tarhan perältä portille, niin nyt poika kipaisee juosten luokse, että josko jo lenkille pääsisi. Kerta toisensa jälkeen on tuo pikku ori osoittanut, ettei sen paikkaa suotta vakinaistettu ja, koska Varamies ei ole enää vain varamies, sai se uudet sinimustat päitset, ensimmäiset ihan ihan omat. Vakituisia asukkaita kun saa jo vähän tuunatakin. :)
Mukava myöskin seurata, miten jokainen noista tallin polleista on täysin oma persoonansa. Liitävälle maistuu lenkin jälkeen melassivesi ja sitä se poika kyllä jaksaa odottaa. Samaa sorttia ovat myös tallin vanhin, muilla mailla vierahilla valmennuksessa oleva Punarautias ja täällä maaseutulomalla oleva Läsipää Roikale. Pain mielestä parasta kuitenkin lenkin jälkeen on piehtarointi. Niin, että on sitten jo muutaman kerran tullut ajettua hevoselta jalat alta - tähän malliin:
Haikumielellä ajoin eilen ja tänään lenkit myös Läsipäällä, sillä niin se vain on, että tuon symppisherran maaseutuloma on tullut päätökseensä ja ruuna matkaa takaisin valmentaja-osaomistajalleen valmistautumaan tulevaan ravikauteensa. Alun hieman varautuneesta jurottajasta on kotiutuessaan kuoriutunut mukava, seurallinen ja erittäin rakastettava Roikale, jonka sydän on täyttä kultaa. Toivotaan, että maaseutuloma ja uudet kaverit ovat tuoneet Läsipäälle mukavaa vaihtelua, ja tuolla hienokäytöksisellä ravurilla on jatkossakin paljon annettavaa kisoissa, kun valmentaja vielä pääsee hiomaan timantin ennen startteja. Läsipää pääseekin hienoon uuteen talliin ja sieltä käsin on hyvä ja kerkiä kipaista Suomen keskeisillä raviradoilla. Ikävä jää silti, kun ei ole enää Läsipää Roikale se tuttu turpa tallissa vaan jatkossa enemmänkin nimi lähtölistoilla ja merkki totolapussa.
Blackin ollessa maailmalla, lämminveristen asiainhoitajana toimii Varamies Pai ja suomenhevospuolella on sitten enemmänkin tarjontaa. Varsoilla (jotka varmaan aina ja ikuisesti tulevat olemaan varsoja, kun tallista löytyy aina aavistuksen verran vanhempaakin kalustoa) ollaan nyt ajettu sellaista noin ja suurin piirtein ja sinnepäin 7 kilometrin lenkkejä. Ihan tuntuu siltä kuin Varamiehen karvaisten korvien välissä olisi jokin naksahtanut kohdilleen, sillä kun tuo ori löysi raviaskelilleen, niin sen koommin se ei haluaisi hiljentää. Toisinaan lenkkimme kulkee läpi kesälaitumen peltojen, missä ylä- ja alamäet opettavat kummasti jalkojen asettelua ja lumiset metsätiet ja -polut antavat mukavan ja pitävän pohjan kengättömällekin kaviolle. Sisukas pieni sintti ei anna tuumaakaan periksi Liitävälle ja omalla vetovuorollaan puolestaan haluaisi jätättää isompaansa.
Sanoinkin, että miusta tuntuu ihan siltä, että Pai olisi aisojen välissä jo muutaman sentin kasvanut, sillä niin omistautunut se nykyisin ravivalmennukselleen on. Viksu kun on, niin malttaa Pai kävelläkin kärryjen edessä, mutta niin kevyesti se kipaisee juoksuun, jos pikkuisen pyytää ja välillä ei ehdi pyytääkään. Ja, jos ennen piti odottaa, että Pai saapui tarhan perältä portille, niin nyt poika kipaisee juosten luokse, että josko jo lenkille pääsisi. Kerta toisensa jälkeen on tuo pikku ori osoittanut, ettei sen paikkaa suotta vakinaistettu ja, koska Varamies ei ole enää vain varamies, sai se uudet sinimustat päitset, ensimmäiset ihan ihan omat. Vakituisia asukkaita kun saa jo vähän tuunatakin. :)
Mukava myöskin seurata, miten jokainen noista tallin polleista on täysin oma persoonansa. Liitävälle maistuu lenkin jälkeen melassivesi ja sitä se poika kyllä jaksaa odottaa. Samaa sorttia ovat myös tallin vanhin, muilla mailla vierahilla valmennuksessa oleva Punarautias ja täällä maaseutulomalla oleva Läsipää Roikale. Pain mielestä parasta kuitenkin lenkin jälkeen on piehtarointi. Niin, että on sitten jo muutaman kerran tullut ajettua hevoselta jalat alta - tähän malliin:
 |
| Kutittaaaaaaaaa |
 |
| Hän, joka piehtaroi ja hän, joka tulee hakemaan leipää |
Haikumielellä ajoin eilen ja tänään lenkit myös Läsipäällä, sillä niin se vain on, että tuon symppisherran maaseutuloma on tullut päätökseensä ja ruuna matkaa takaisin valmentaja-osaomistajalleen valmistautumaan tulevaan ravikauteensa. Alun hieman varautuneesta jurottajasta on kotiutuessaan kuoriutunut mukava, seurallinen ja erittäin rakastettava Roikale, jonka sydän on täyttä kultaa. Toivotaan, että maaseutuloma ja uudet kaverit ovat tuoneet Läsipäälle mukavaa vaihtelua, ja tuolla hienokäytöksisellä ravurilla on jatkossakin paljon annettavaa kisoissa, kun valmentaja vielä pääsee hiomaan timantin ennen startteja. Läsipää pääseekin hienoon uuteen talliin ja sieltä käsin on hyvä ja kerkiä kipaista Suomen keskeisillä raviradoilla. Ikävä jää silti, kun ei ole enää Läsipää Roikale se tuttu turpa tallissa vaan jatkossa enemmänkin nimi lähtölistoilla ja merkki totolapussa.
 |
| Tyyni, rauhallinen ja arvokas Läsipää Roikale <3 |
Kommentit
Lähetä kommentti
Terveisesi, kysymyksesi tai kommenttisi Bläksälle ja taustajoukoille