Ajatukset toisaalle

Kun etelässä huilitaan ja, ettei ihan menisi synkistelyksi koko homma, niin joutaa sitten tovin vaikka kirjuustaa kotimaisemien kuulumisista. Eipä sillä, ei olla täälläkään peukaloita pyöritelty. Talvi on ajeltu matkaa ja matkaa ja vähän voimaa ja matkaa, tasavauhtista ja vähän kovempaakin välillä. Viimeinen kuukausi on päästy kelien kohentumisen myötä ajelemaan "isoa kovaa" tai siis mitä se kulloinkin metsätiellä tarkoittaakaan (vähän reippaampaa... ehkä). Joka tapauksessa pienet yöpakkaset ja täällä vielä sitkeästi viipyilevä talvi ovat pitäneet huolta siitä, että metsän suojista löytyy tasainen, jää- ja lumipintainen metsätie, mihin hokki puree ja missä maisema vaihtuu. Varamieheen on tullut pirteää sähäkkyyttä. Lenkillä se näkyy mukavana paineena ohjissa, tarhassa loimien terrorisointina.

Oho - tässä on vielä ehjä loimi maaliskuun alussa

Fakta kuitenkin on, että kevään edetässä meiltä häviää ajotiet alta. Toisaalta jos puolen vuoden sisään on koelähtöön mieli, tarkoittaa se kilpailuvauhtista harjoittelua enenevissä määrin eli toisin sanoen vierailuja raviradan baanalla. Nyt pari kertaa, kun porukalla on päästy radalla ajamaan, on pikkuinen Pai, osoittanut suuruutensa ja oppinut. "Tehnyt kaiken oikein", niin kuin on tapana sanoa. Sen verran se on itselleen ryhtiä ja viisauttakin kasvattanut, että muuan kyseli, mistä Vastuuvalmentaja on tuollaisen vanhan ruunan hankkinut...

Tosin tänään tarhassa tuo samainen "vanha ruuna" riehui puolenkymmentä kierrosta kiitolaukkaa ja pukkihyppelyä, kun punarautias lähti Vastuuvalmentajan kera rekilenkille. Meno näytti juuri siltä, että p###alla tuurilla meikeläisellä on tuota menoa kohta kaksi hevosta raviradan vetonauloina - kuumina hevosenlihagrillimakkaroina. Nyt selvittiin vaivaisella kolmella hokin reiällä. Huh-huh, sydän syrjällään tosiaan joka kerta. Lenkille sentäs päästiin ja kunnolla itsensä alkulämmitellyt ori porhalsi pörhäkkänä 14 kilometriä.

Vaan niin. Sitä piti vielä kirjoitella, että viime sunnuntaina kipaistiin myös raviradalle ja olipa meillä hiittiseuraakin. Nyt perään laitettiin vielä kilpakärryt - ekaa kertaa hevosen, mutta ekaa kertaa myös minun elämässäni - oli kokemus täysin uusi. Nopeasti kuitenkin kuskin pelonsekainen kauhu ja kiihko vaihtuivat innostukseen ja vauhdinhurmaan hevosen painellessa menemään siinä ihan likellä, vastaten hiittikumppaneille, innostuen menemään. On siinä muuten vaan hevonen lähellä ja miten kamalat kärrit?! Miten ihmeessä ne kuskit istuu lähdöstä toiseen ja illasta toiseen noin? Johan ne kasvaa ruttuun! Pohkeet on niin saamarin kipeenä, mutta eipä mitä, hymy leveenä.

Ekojen pyrähtelyitten jälkeen katoksella
Kaunis poika <3

Pätkä mennään jo lujaa, mutta tiputellaan rauhassa noita sekunteja pois koko matkastakin. Ei me vielä tälläkään kertaa vastattu kavereiden kovaan lopetukseen, mutta joka kerran on parannettu, joka kerran opittu lisää, niin kuski kuin hevonenkin. Ja koska ollaan Pain kanssa jo vähän turhan tuttuja, oli ilo saada toiselle hiittivedolle kuskiksi kokemusta ja menestystä. Kun hevosta ajaa joku toinen, tasapainottaa se omistajien tunnetiloja, onpa se sitten kyynisyyttä tai realismia, yltiöpäisiä haaveita tai salaisia toiveita. Lopputuloksena hevoseenkin taas aste lisää ymmärrystä, miten kuuluu mennä, miten vastataan siihen pyyntöön mennä ja vinkkejä jalostettavaksi omaan käyttöön varusteiden ja treenin osalta. Sit vaan sovelletaan itselle parhaaksi katsomamme vaihtoehdot. Hienoa oli myös saada kuvata pitkästä aikaa. Se näyttää hevonen ihmeellisen erilaiselta, kun kuvista kattoo. Ja tässä kohden miun mielestä ihan positiivisella tavalla.

Ei tullut kuskilta kysyttyä, että haittaako kuva,
joten otetaan kuski pois... :)

Korvat ollaan tukittu aina aikaisemminkin, mutta totesin tuon hupunkin hyväksi: ori jotenkin keskittyi paremmin. Sekki antaa sopivasti tukea ja jotenkin mielestäni myös nopeuttaa hevosen reagointia vauhdin kiihdyttämiseen, kun se oli paremmin ohjilla koko ajan. Kotonahan ajellaan siis ilman... Puolilaput onkin olleet testissä ja mielelläni niitäkin lisäisin jälleen hiittivarustukseen: katseltas vielä sit eteenpäin, eikä varmistettais, onko kuski tosissaan (tai pelättäs sitä ihme setää, joka siellä vaatii, ku mamma hentoine pyyntöineen on aidan vieressä). Kilpakärrejä jo hehkutinkin... huh. Tällä hetkellä tosin tuntuu ihan fysiologiselta mahdottomuudelta ottaa vielä 15-20 sekuntia vauhdista pois ilman, että a) tollaset höyhenenvahvuiset kärrit hajoaa (tai meitsi tekee jukkatorviset, mutta rumemmalla lopputuloksella ja ilman Magnatia) b) äänivalli rikkoutuu c) kuski menettää kaiken uskottavuutensa hihkuessaan.

Voi Pai, minkä olet tehnyt! Ensin hiljaa hiipinyt arkeeni ja sydämeeni. Ja sit vielä silloin tällöin, kun muistat antaa tytölle kunnon kyydit, niin voihan jee. ;)