Jatkoaika

Juu, hetki hiljaiseloa takana, eikä ihan niin pienikään hetki. On mietitty ja pohdittu, soiteltu lukuisia puhelinsoittoja, kokoustettu ja tutkittu ja pohdittu jälleen. Ja rehellisyyden nimissä sanottava, että on tirautettu muutama pettymyksen ja epätoivon kyynelkin. Niin osuvasti tuolla edellisen kirjoituksen kommenteissa todettiin tyyliin: "Mikä se on, ku kerrankin menee hyvin. Ja sitten kaikki päättyy kuin seinään." Niinpä.

Blackin kilpaura toistaiseksi päättyi kuin seinään. Black sai - kuten otsikkokin kertoo - jatkoajan. Sen Bläkki sai vain ja ainoastaan itsensä vuoksi: Ruuna on hyväntuulinen, elämäniloinen oma hassu itsensä, eikä suinkaan tajua, että sillä on oikea etujalka kaikkea muuta kuin ehjä, kaikkea muuta kuin ravihevosella kuuluu olla. Tämä tuumaustauko ja jatkoaika, pieni sellainen, on omistajien yhdessä kokouksessa, enemmistön äänillä sopima ja päätimme, että parin kuukauden päästä Blackin jalka ultrataan vielä kerran.

Ymmärrän ja ymmärrämme vamman vakavuuden. Tiedän ja tiedämme, että vaikka se lähtisi paranemaan, todennäköisyydet siihen, että jalka kestää, ovat yhä pienemmät ja pienemmät. Haluan ja haluamme hevoselle ehdottomasti vain parasta ja kunniallisen lähdön kimppamme nimissä - tuli se sitten ennemmin tai myöhemmin.

Blackin onni on, että sen elinvoima ja ilo ovat valtava voimavara. Nämä ominaisuudet ovat olleet myös niitä, joilla se on kerta toisensa jälkeen kirinyt loppua kahtatoista ja alle korvat pyörien, häntä tötteröllä elämänsä kunnossa, kaikkeaan antamatta. Näistä ruunamme on ammentanut loputtoman lapsellisuutensa ja "kahjoutensa", kun se lenkillä on pelästynyt kerta toisensa jälkeen, sen seitsemänsataa kertaa nähtyä puuta. Ja tolppaa. Ja mutkaa. Ja ollut silti joka kerran luotettava ja toimiva ravihevonen. Kilpakumppani. Ystävä. Opettaja.

Ja sitten joku jossain kirjoitti pisteen tälle tarinalle.

Tai tässä kohden tuo "piste" on varmaankin ne kolme pistettä ilmaisemassa lauseen puuttuvaa loppua, jota ei ole vielä kirjoitettu. Black on juossut itselleen sen verran kaurarahoja, että eletään nyt vielä tovi ja katsotaan tilannetta. Kylmätään, hoidetaan ja kävellytetään säännöllisesti, pidetään ruuna hyvällä mielellä ja tosiaan otetaan uusi tilannetsekki kesä-heinäkuun vaihteessa. Otetaan huomioon se häviävän pieni mahdollisuus, että ensimmäinen ultraus vamman akuutissa vaiheessa ei välttämättä kerro koko tilannetta. Tässä jatkoajassa ovat mukana sydämellään koko kymmenen osuuden omistajajoukko ja valmentaja perheineen. Jos olisi pienikin epäilys, että hevonen kärsii fyysisesti tai henkisesti, on sydämemme tarpeeksi suuri tehdäksemme niitä ratkaisevia raskaita päätöksiä. Senkin kimppamme päätti: Blackistä ei koskaan tule komeaa lämminveriratsua tai laitumen oloneuvosta. Jos on niiden raskaiden päätösten aika, tästä todellisuudesta ruunamme lähtee tämän kimpan hevosena ja ravailee sitten siellä, missä ei varmasti ole jalka kipiä.

Vaan, jottei aivan synkistelyksi menisi, tuo hassu, elämäniloinen ruuna tarhailee ja voi hyvin kotimaisemissaan Forssassa. Bläkki on kylmäysletkuissa noin kolme kertaa päivässä, useammankin ja aina, kun joku on tallissa. Kilpakunnon alasajamisessa on ollut pieniä haasteita, kun sairaslomalla ei olisi sopivaa porhaltaa häntä tötteröllä aina, kun talitintti sanoo titityy tai tuulenvire heiluttaa kuusenoksaa. Narun päässä kävellään tai "loikitaan hallitusti" ja valmentajan sanoin "koetetaan pitää mieli virkeänä ja yritetään kaikkemme, ettei lihois ihan muodottomaksi". Kyllä vaan, elämäniloon kuuluu myös pohjaton ruokahalu. Valmentajamme Sannan luona Black saa parhaan mahdollisemman hoidon. Ja haluan uskoa, että vaikka valmentajalle kyse on myös elinkeinosta ja leivän saamisesta pöytään, on Black, tuo hupsu, omalaatuinen ja kaikki yllättänyt Bläksämme myös Ravitalli Kiiskelle jotain muuta kuin yksi laskutettava pää karsinassa. Toki tuon ravitallin eduksi täytyy sanoa, että jokainen hevonen siellä on enemmän kuin yksi monista. Jos jokaiselle valmentaja ehtii sanoa hyvää huomenta ja hyvää yötä, niin väitän, että se on aika paljon enemmän kuin monessa ammattitallissa tänä päivänä. Ja se on tietysti yksi niistä monista syistä, miksi meidän Bläkkimme on juuri siellä, missä se nyt on.

Toukokuun alun ilo finaalilähtöön pääsemisestä, huikaisevan hieno, rehellinen ja kiltti ravihevosemme ja sen toivoa herättävä tulevaisuus ovat antaneet minulle hevosenomistajana valtavasti. Sellaisia hetkiä suon ja toivon lämmöllä jokaiselle hevosenomistajalle tai lajin parissa elävälle. Ne ovat upeita ja mieleenpainuvia ja, kuten tarinamme opettaa, myös ainutlaatuisia ja katoavia. Silti hetkeäkään ei vaihtaisi pois. Tällaista varten on yksivuotiaan kanssa tehty kymmeniä ja satoja toistoja, hoivattu ja opetettu hellästi, mutta päämäärätietoisesti. Annettu maailmalle mahdollisuuksien pariin silloin, kun kotona on tarvittava oppi ammennettu. Jaksettu ja jatkettu silloinkin, kun ei tullutkaan valmista kaksivuotiasta, menestymään etuoikeutettua kolmivuotiasta, eikä huippua nelivuotiastakaan. Mutta tuli kehittyvä, jaksava ja yrittävä viisivuotias, joka meni hetki hetkeltä ja kilpailu kilpailulta nousujohteisesti eteenpäin. Siitä tuli elämäni hevonen ja kimppamme ylpeys, Black Ice Boost. Ilman tätä hevosta, ei olisi tätä kimppaa tai tätä blogiakaan, tätä tarinaamme ja tarinamme seuraajia. Tälle samalle hevoselle olemme nyt velkaa sen, että annamme mahdollisuuden, mutta jos niin päätetty, ymmärrämme voimattomuutemme mahdottoman edessä.