Bläksän ja miun vuosi 2016

Se on muutama päivä tätä vuotta jäljellä. Mihin se meni? Tuntui ihan, että vasta alkoi ja tuossa se uusi vuosi jo kurkistelee nurkan takana. Se on varmaankin parempi, terveempi, menestyksekkäämpi, valoisampi ja ihanampi kuin tämä mennyt, joten tervetuloa! ;) Pikainen katsaus kuitenkin kuluneeseen vuoteen, sillä onhan tähänkin mahtunut nyt sentäs - jos ei säkenöintiä ja säihkettä - niin jonkinlaisia tuikahduksia kuitenkin.

Sukupostista lainattu kuva Turun hll-startista 15.1.2016

Vuosi 2016 alkoi mukavissa merkeissä. Edellinen vuosi kun paranneltiin ihan loppumetreille saakka jännevammaa ja jos jonkinlaista flunssaa, niin tammikuussa Bläksän kilpailu-ura pääsi kunnolla vauhtiin. Kilpailimme kolmesti ja uran kolmas startti toi ensimmäisen voiton jäätävällä tyylillä Vermossa. Se on tiijättekös vieläki kylmät väreet ja vähän vetistystä silmänurkassa, kun tuota muistelee, starttia katselee tai palailee blogitekstin pariin.

Helmikuu jatkui upean kisamenestyksen merkeissä ja Bläkin lounasravivoiton esitys Forssassa selostuksineen sykähdyttää yhä. Niin, se oli se meidän "varma lounas", josta tuli lounasvarma.

Huh huijaa <3

Kolme starttia mahtui myös maaliskuuhun, jolloin myös depytoitiin T76-tasolla Kouvolassa. Tavaramerkkimme, vinha loppukiri, kantoi tuolloin upeasti toiselle sijalle. Tuosta kuusta minulle jäi mieleen myös Trot Magazinen kirjoitus, mitä lainasin omassakin tekstissä Hevosemme eivät ole numeroita.

Piti ihan tarkistaa blogista, mitä tapahtui huhtikuussa, kun kolmeen starttiin oli kaksi hylättyä suoritusta ja sentään 4. sija kuitenkin. Ne olikin ne kotiradan seiskakutoset, kun Bläksä paineissaan laukkasi hylkyyn. Ja sitten on se surullisen kuuluisa Teivon kasvattajalähdön startti, missä töppöset menivät solmuun loppusuoralla. Oli aikas makea vesi suussa siinä kohden jo.

Haaveita lunastettiin toukokuussa, kun alkuvuoden menestyksestä Bläkillä oli kuitenkin paikka Kyvyt esiin -divisioonafinaaliin. Tammikuussahan vielä vaikutti siltä, ettei ruuna ikipäivinä ehtisi sellaisiin vauhteihin, että voisi kilpailla finaalilähdössä. Black kuitenkin kehittyi parissa kuukaudessa valtavasti ja osoitti hurjilla loppukireillään, että suuressa ja hassussa ruunassa on myös vauhtia tarvittaessa. Tuossa kovassa finaalilähdössä 4.5. Black juoksi ennätyksensä, mutta loppusuoralla ei nähtykään rakettia. Syyksi paljastui jännevamman uusiutuminen, pahana tällä kertaa.

Tuosta eteenpäin blogissa alkoikin tylsä ja kuiva ajanjakso, mitä nyt silloin tällöin muistin kertoa, missä mennään. Tienestiensä ja hyvän jätkän maineensa turvin Bläksä osti itselleen omistajien luottamuksen ja jatkoajan, mikä on kantanut tänne asti. Omistajat ovat olleet ymmärtäväisiä ja valtavan kärsivällisiä. Kiitos myös teille kaikille muille, jotka olette jaksaneet matkassa mukana vähäisistä tiedonmurusista huolimatta! Nyt ainakin on sellainen fiilis, että tätä kirjoittamista on kaivannut kovastikin. Toivottavasti uusi vuosi antaa siihen aihetta. :)

Jos ei nyt ihmeparantumisesta, niin ihmeellisen nopeasta parantumisesta voitaneen puhua. Repeämä Bläksän jalassa kuroutui umpeen, laserhoidot nopeuttivat paranemista ja säännöllinen treenaus pitivät jalan oikeanlaisessa liikkeessä ja hevosen oikeanlaisessa mielentilassa. Sellaisessa mielentilassa, ettei Black edelleenkään päästä ketään ohitseen harjoituslenkeilläkään. Vauhdit ovat toki olleet maltillisia, tasavauhtisia vetoja ja hölkkää, jos ei Blackin hyväntuulenpyrähdyksiä lasketa. Eläinlääkärin kontrolli joulukuun puolessa välissä kertoi, ettei jalkaa enää tämän paremmaksi taida saada. Hoidettiin hieman kipeitä polvia, rokotettiin, huilattiin joulunpyhät ja todettiin, että se on menoa nyt. Jalka kestää tai ei kestä. Hevonen haluaa juosta ja toivomme, että se saa juosta onnekkaiden tähtien alla, kun tammikuun lopussa tähyämme starttiviivalle.

Niin, kovin tapahtumarikas on vuotemme ollut Bläkin kanssa. Vuoristorataa, saattaisi jopa joku sanoa. Hevosenomistajana ja ikuisena hevostyttönä tähän vuoteeni on mahtunut Blackin lisäksi myös muita valtavan paljon hienoja asioita: Ilon hetkiä, rankkojakin juttuja, kovaa työtä... ja toisaalta joka kerran, kun istahtaa kotona oriin rattaille ja lähtee hippulat vinkuen metsätielle, niin on se vaan niin parasta. St. Michel -viikonloppu ihanan ystävän kanssa osoitti, että välillä on ihan kivaa raveissa shampanjabaarissa katsomossa. Kotiharrastekaverini Pain voitto lounasraveissa marraskuussa oli tunnetilaltaan verrattavissa Blackin Vermon voittoon ja kantaa taas eteenpäin sellaiset seuraavat viisi vuotta. Hiljentyminen jouluun muistutti, mikä kaikki tässä maailmassa on todella tärkeää ja kun tapaninpäivänä punarautias veti perheen rekiajelulle kulkunen ja aisakello kilisten, oli ihan varmasti hämärtyvässä illassa taikaa.

Lokakuun illan tunnelmia Pain kans

Kaikkea hyvää uuteen vuoteen Sinulle!