Piiiitkäperjantai, lankalauantai, sukkasunnuntai...

Huhtikuu. Harmaa taivas. Räntäsade. No, sentään pitkä viikonloppu ja pääsiäisen varjolla ihana tekosyy vetää pääsiäismunien muotoon valettua suklaata. Luvan kanssa voi napostella useamman, sillä onhan toi suklaakuori luvattoman ohut. Muovirihkamayllätykset ei tässä iässä enää niin innosta, joskin "miunpieniponi"-tarrat on ihan jees. Vanhemmiten kun nuo yllätykset tulee useimmiten "nautittua" aavistuksen negatiivissävytteisenä hajonneina pesukoneina, autoina, koukistajajänteinä... niin onhan lohtusuklaa paikallaan joka päi... pääsiäinen. Uunissa parhaillaan kypsyvä lampaanviulu määrittänee tänään sen, nautitaanko positiivisista vai vähemmän positiivisista ylläreistä. Nimimerkillä "Ei se nyt niin vaikeeta voi olla".

Hevosista ei nyt sen erityisempää kerrottavaa. Perusarkea vain. Blackin päivät toistuvat samanlaisina muutaman viikon: kylmäystä, kävelyä, kylmäystä, kävelyä... Edistymisestä tiedottelen sitten sitä mukaa, kun tiedotettavaa on. Eläinlääkärin kertomus päättyi kuitenkin hivenen toivoa herättävästi: "Yleensä tämän tyyppinen vaurio paranee muutamassa kuukaudessa hiittikuntoon".

Liitävä esittäytyi Hevosurheilun nelivuotiskatsauksessa Porokan tallista käsin. Pohjois-Karjalan pikkanen poika venyttänyt komean kroppansa 167 sentin korkeuteen. Kotona Varamies on venyttänyt itteensä kans muutaman sentin talven aikana, mutta kova poika se on myös venyttämään loimien kankaita ja omistajiensa pinnaa. Oli tässä yksi päivä askarrellut fleeceloimen oven telineestä kaltereitten läpi karsinaansa ja mutustellut sen pehmeeksi pehmusteeksi. Sadeloimi on tätänykyä sellainen edestä ilmastoitu versio, mutta onneksi vielä toimiva kapistus. Lämpimien ja sateisten kelien myötä juoksukelvottomiksi muuttuvista, pehmeistä teistä en viitsi tämän enempää edes enää mainita, mutta ollaan siis menossa kovaa vauhtia siihen, että energia puretaan jarrukärryyn, eikä reipasvauhtisiin lenkkeihin. Kesää odotellessa siis.

Löytyipä onneksi yksi pääsiäishenkinen kuva, joka on napattu pari viikkoa sitten lenkin loppukäyntien aikaan. Huomaa aurinkoinen keli, jollainen meillä ilmeisesti joskus on ollut, vaikkei sitä nyt tässä harmaudessa enää muista.

Meillä ajetaan piiskan kanssa...

Pikkaisen pitää tuota oria kehaista viisaudestaan ja toimivuudestaan, sillä tuonkin kuvan takana on tarina siitä, että tyttärelle tarvitsi pajunoksia kouluun pääsiäisaskarteluja varten. Tämä tottakai juolahtaa hevosta ajaessaan mieleen viimetipassa (tässä kohti lasketaan eduksi, koska useimmiten "vuoden äiti" muistaa nämä vasta sitten, kun on jo myöhäistä). Lenkillä katse osuu tien vieressä notkuviin pajupensaisiin ja eikun sitten loppumatkasta tallille kävellessä hevonen parkkiin ja pari oksaa kotiinviemisiksi. Hieman hämmästellen se Pai katsoi ohjia pitelevää kuskia, joka toisella kädellä halaili puskia, mutta tyytyi toteamaan älynsä ja ohjastajansa älyvapauden. Toisella kertaa puhelimesta kellonaikaa vilkaistessani tiputin tietysti rukkasen kädestäni. Kapealla metsätiellä ei kääntyminen tullut kysymykseen, enkä laiskuuttani halunnut käydä kääntymässä ja palata samoja reittejä - saati sitten palella ilman toista käsinettä. Eikun siis kärrystä pois ja peruuttelimme hevosen kanssa vajaan 10 metrin matkan, rukkanen käteen ja matka jatkui. Rehellisyyden nimissä täytyy todeta, että ei tätä akropatiaa joka kerran tule harrastettua ja lenkin loppupuolelle sijoitettuna nämä onnistuvat. Alkumatkasta ruutia on yleensä sen verran, että kannattaa vaan pitää ohjista kiinni.

Ukko on tainnut joskus todeta, että toisilla pääsiäinen on kerran vuodessa ja toisilla joka päivä - noidan kanssa kun asuu. Tähän pakettiin lasketaan myös nuo kaksi kissaa, yhtä synkkämielisiä kuin omistajansakin, mutta luudan sijaan lennän hevosilla. Siispä tää noita jatkaa nyt lampaan ja itsensä valelua punaviinillä ja toivottelee hyvää pääsiäistä kaikille!