Itsepäisyyspäivän kuulumiset
Hrrr... TALVI! Juu-u, on kylmä, mutta ihan aikuisten oikeesti niin ihanata! Talvi-ihminen on vihdoin saanut talven. Pakkanen on sirotellut kuuraansa kauniisti puihin ja peltoihin, ikkunoihin ja puupintoihin, iltaisin meitä tervehtii taivas täynnä tähtiä, hevosten turpakarvat jäätyvät suloisesti, askeleet narisevat lumisella tiellä ja kärryssä on ihmisen persus ihanasti jäässä!
Kärryssäpä hyvinkin, sillä Vastuuvalmentaja ilmoitti talven treenikauden alkavan ja tämä, jos mikä, toi mukavan ja odotetun muutoksen itsenäisyyspäivän lukujärjestykseen. Säätietäjien ennustama kirpakka -15 astetta tosin vaihtui kirpakkaampaan reilun -20 asteen pakkaseen, vaan ketä se muka pelotti - talvesta tykkäys on pitkälti pukeutumiskysymys!
Siispä pari, kolme, neljä kerrosta vaatetta niskaan ja tallille mars! Rekikeli ei aivan vielä ollut, sillä reen jalakset nostivat soratien kivet lumen päälle. Tämän saivat Vastuuvalmentaja ja Oppisopimusvalmentaja todeta pyöräytettyään lyhyen lenkin tallin itseoikeutetulla johtajahevosella, punarautiaalla oriilla. Sitten oli Blackin vuoro ja musta lämpöinen sai ylleen silavaljaat ja kärryt peräänsä. Ei voi kuin hämmästellä, miten tyynesti Black ottaa vastaan kaiken eteentulevan ja tämänkin päiväjärjestyksen muutoksen. Edellisestä valjastuksesta on kuitenkin useampi kuukausi ja siinäpä herra seisoi ja odotteli kaikessa rauhassa, mitä tuleman pitää. Mahavyötä piti säätää (kyllä, ympärysmittaa oli tullut), lisätä pehmustetta (onhan se nyt mukavampi), säätää pituutta häntäremmiin (se on kätevämpi, kun yltää häntään asti) ja sitten vielä kaikki muu valjaidenviritys siihen päälle. Sitten michelinukkomainen omistajanretale istahti kärryille ja lähdimme oikean voltin kautta baanalle.
Viime talvena muistaakseni tutkailimme huolellisesti lumen alta pilkottavaa mustaa tietä ja kuuntelimme jännittyineinä omista kavioista kuuluvaa kopsetta. Tällä kertaa tien ylitys sujui mallikkaasti. Minusta tuntui myös, että Black nyki päätään aikaisempaa vähemmän, kun ilman sekkiä mentiin löysin ohjin. Liekö sitten varmuutta ja voimaa hevosemme saanut myös tähän. Saattueen kanssa astelimme pellon reunaan asti ja sitten jatkoimme lumista, peltojen välissä kulkevaa tietä pitkin Black edelleen aisojen välissä, minä edelleen kärryillä ja Ponityttö vierelläni kärryn raudalla istuen.
Black kulki innokkaasti korvat höröllä ja ehkä hevonenkin ihasteli peltojen yllä olevaa kirkasta talviaurinkoa. Teimme käännöksen tutussa kohden tietä ja ihan vähän (ihan miniskidipikkuisen vain) teki mieli antaa pörhäkkäälle pollelle lupa lisätä ihan vähän (ihan miniskidipikkuisen vain) vauhtia. Imaisin pari kertaa ja kuinkas ollakaan, Black siirtyi hienoon ja joutuisaan raviin. Ihan pieni pätkä vain olikin tarkoitus ravata, mutta askellajimme vaihtui kengurunloikkiin jo ennen aiottua vauhdinhiljennystä. Tiellä sentään pysyimme, mutta pussieläimeksi muuttunut musta ori otti koomisia loikkia aisojen välissä. Puhetta ja hyssyttelyä se sentään kuunteli ja rauhoittuikin hetken päästä. Pompuista johtuen Ponityttö teki tosin lähempää tuttavuutta lumiseen maahan ja ehdin jo huolestua, tuliko tästä reissusta muitakin seuraamuksia kuin tyylipisteitä. Onneksi ei. Kengurumaiseen menoon löytyi syy varusterikosta.
Olin jo varautunut tähän selittämään hataralla tai siis suorastaan olemattomalla asiantuntemuksellani jotain silaremmeistä ja kaiken maailman nahkavaljaista, vaan tein hieman empiiristä tutkimusta ja uskoakseni sen katkenneen valjaanosan ihan oikea nimi on yliremmi. (Rakas päiväkirja, tänään opin, että valjaiden osat ovat...) Kesällä tuli valjaat rasvattua huolella, vaan tuolla nahankappaleella kuulemma ikääkin jo on, joten se vain kirjaimellisesti tuli tiensä päähän. Poikki napsahtaneesta, mahan alla heiluvasta remmistä Black teki sitten omat johtopäätöksensä.
Hajonnut remmi korjattiin solmulla ja loppumatka sujui rauhallisissa merkeissä. Lähempänä asutusta vastaantullut autokaan ei tätä valjakkoa hämmästyttänyt, vaan parit stopit ja voltit kehiin ja auto ennätti kääntymään edestämme pois. Kotipihassa Blackille jaettiin kiitokset ja leipäpalaset ja ori pääsi talliin siksi aikaa, kun Liitävän vuoro oli käväistä kärryjen edessä. Liitävällä on takanaan valjastuskertoja ikätoveriaan vähemmän ja kokemattomuus näkyy etenkin kärsimättömyytenä valjastettaessa. Oppisopimusvalmentaja ajoi lenkin Liitävän kanssa ja minä tyydyin sulattelemaan jäätynyttä takapuoltani ja kohmeisia varpaitani. Pureva pakkanen yhdistettynä metallisiin kärrynosiin on jäätävä yhdistelmä. Alkoi todellakin houkutella Finn-Tackin talviajopuvun hankkiminen...
Raikkaassa talvisäässä vietetty itsenäisyyspäivän aamupäivä jatkui sisätiloissa perinteisesti Linnanjuhlia ja Tuntematonta sotilasta katsoen. Tästä itsenäisyyspäivän vietosta jäi kuitenkin mukava virne suupieleen, kiitos Blackin ja ajoreissun. Jos jostain pitää hevostamme moittia, niin jostain syystä Blackin oikea etunen tuntuu liimautuneen maahan - ilmeisesti taivaankappaleemme vetovoimasta johtuen. Mennen tullen, kun kaviot katsottiin, osaksi tarpeen, osaksi totutuksen vuoksi, toisen etusen nosto kysyi kärsivällisyyttä ja kirosanoja. Siinä ei vaan ihmisen ja kaviollisen ajatukset jostain syystä kohdanneet, vaan nousihan se kinttu! Pieni miinus silti automaattisen mustan oriin automaatioon. Oriimme vietti itsepäisyyspäivää...
Tästä itsepäisyyspäivästä olisi ollut pari kuvaakin tarhassa kisaavista kaveruksista. Järkkärikamera ei tosin lähtenyt mukaan, sillä se tuskin olisi selvinnyt pakkasesta paleltumatta. Kännykässä olisi pari kuvaa talviauringossa toisiaan kumuuttavista varsoista, mutta tekniikka(kaan) ei nyt ole puolellani, enkä jostain syystä saa siirrettyä kuvia puhelimesta. Toisella kertaa sitten. Nyt jouduitte/saitte lukea vaan tolkuttoman pitkän tarinan!
Kärryssäpä hyvinkin, sillä Vastuuvalmentaja ilmoitti talven treenikauden alkavan ja tämä, jos mikä, toi mukavan ja odotetun muutoksen itsenäisyyspäivän lukujärjestykseen. Säätietäjien ennustama kirpakka -15 astetta tosin vaihtui kirpakkaampaan reilun -20 asteen pakkaseen, vaan ketä se muka pelotti - talvesta tykkäys on pitkälti pukeutumiskysymys!
Siispä pari, kolme, neljä kerrosta vaatetta niskaan ja tallille mars! Rekikeli ei aivan vielä ollut, sillä reen jalakset nostivat soratien kivet lumen päälle. Tämän saivat Vastuuvalmentaja ja Oppisopimusvalmentaja todeta pyöräytettyään lyhyen lenkin tallin itseoikeutetulla johtajahevosella, punarautiaalla oriilla. Sitten oli Blackin vuoro ja musta lämpöinen sai ylleen silavaljaat ja kärryt peräänsä. Ei voi kuin hämmästellä, miten tyynesti Black ottaa vastaan kaiken eteentulevan ja tämänkin päiväjärjestyksen muutoksen. Edellisestä valjastuksesta on kuitenkin useampi kuukausi ja siinäpä herra seisoi ja odotteli kaikessa rauhassa, mitä tuleman pitää. Mahavyötä piti säätää (kyllä, ympärysmittaa oli tullut), lisätä pehmustetta (onhan se nyt mukavampi), säätää pituutta häntäremmiin (se on kätevämpi, kun yltää häntään asti) ja sitten vielä kaikki muu valjaidenviritys siihen päälle. Sitten michelinukkomainen omistajanretale istahti kärryille ja lähdimme oikean voltin kautta baanalle.
Viime talvena muistaakseni tutkailimme huolellisesti lumen alta pilkottavaa mustaa tietä ja kuuntelimme jännittyineinä omista kavioista kuuluvaa kopsetta. Tällä kertaa tien ylitys sujui mallikkaasti. Minusta tuntui myös, että Black nyki päätään aikaisempaa vähemmän, kun ilman sekkiä mentiin löysin ohjin. Liekö sitten varmuutta ja voimaa hevosemme saanut myös tähän. Saattueen kanssa astelimme pellon reunaan asti ja sitten jatkoimme lumista, peltojen välissä kulkevaa tietä pitkin Black edelleen aisojen välissä, minä edelleen kärryillä ja Ponityttö vierelläni kärryn raudalla istuen.
Black kulki innokkaasti korvat höröllä ja ehkä hevonenkin ihasteli peltojen yllä olevaa kirkasta talviaurinkoa. Teimme käännöksen tutussa kohden tietä ja ihan vähän (ihan miniskidipikkuisen vain) teki mieli antaa pörhäkkäälle pollelle lupa lisätä ihan vähän (ihan miniskidipikkuisen vain) vauhtia. Imaisin pari kertaa ja kuinkas ollakaan, Black siirtyi hienoon ja joutuisaan raviin. Ihan pieni pätkä vain olikin tarkoitus ravata, mutta askellajimme vaihtui kengurunloikkiin jo ennen aiottua vauhdinhiljennystä. Tiellä sentään pysyimme, mutta pussieläimeksi muuttunut musta ori otti koomisia loikkia aisojen välissä. Puhetta ja hyssyttelyä se sentään kuunteli ja rauhoittuikin hetken päästä. Pompuista johtuen Ponityttö teki tosin lähempää tuttavuutta lumiseen maahan ja ehdin jo huolestua, tuliko tästä reissusta muitakin seuraamuksia kuin tyylipisteitä. Onneksi ei. Kengurumaiseen menoon löytyi syy varusterikosta.
Olin jo varautunut tähän selittämään hataralla tai siis suorastaan olemattomalla asiantuntemuksellani jotain silaremmeistä ja kaiken maailman nahkavaljaista, vaan tein hieman empiiristä tutkimusta ja uskoakseni sen katkenneen valjaanosan ihan oikea nimi on yliremmi. (Rakas päiväkirja, tänään opin, että valjaiden osat ovat...) Kesällä tuli valjaat rasvattua huolella, vaan tuolla nahankappaleella kuulemma ikääkin jo on, joten se vain kirjaimellisesti tuli tiensä päähän. Poikki napsahtaneesta, mahan alla heiluvasta remmistä Black teki sitten omat johtopäätöksensä.
Hajonnut remmi korjattiin solmulla ja loppumatka sujui rauhallisissa merkeissä. Lähempänä asutusta vastaantullut autokaan ei tätä valjakkoa hämmästyttänyt, vaan parit stopit ja voltit kehiin ja auto ennätti kääntymään edestämme pois. Kotipihassa Blackille jaettiin kiitokset ja leipäpalaset ja ori pääsi talliin siksi aikaa, kun Liitävän vuoro oli käväistä kärryjen edessä. Liitävällä on takanaan valjastuskertoja ikätoveriaan vähemmän ja kokemattomuus näkyy etenkin kärsimättömyytenä valjastettaessa. Oppisopimusvalmentaja ajoi lenkin Liitävän kanssa ja minä tyydyin sulattelemaan jäätynyttä takapuoltani ja kohmeisia varpaitani. Pureva pakkanen yhdistettynä metallisiin kärrynosiin on jäätävä yhdistelmä. Alkoi todellakin houkutella Finn-Tackin talviajopuvun hankkiminen...
Raikkaassa talvisäässä vietetty itsenäisyyspäivän aamupäivä jatkui sisätiloissa perinteisesti Linnanjuhlia ja Tuntematonta sotilasta katsoen. Tästä itsenäisyyspäivän vietosta jäi kuitenkin mukava virne suupieleen, kiitos Blackin ja ajoreissun. Jos jostain pitää hevostamme moittia, niin jostain syystä Blackin oikea etunen tuntuu liimautuneen maahan - ilmeisesti taivaankappaleemme vetovoimasta johtuen. Mennen tullen, kun kaviot katsottiin, osaksi tarpeen, osaksi totutuksen vuoksi, toisen etusen nosto kysyi kärsivällisyyttä ja kirosanoja. Siinä ei vaan ihmisen ja kaviollisen ajatukset jostain syystä kohdanneet, vaan nousihan se kinttu! Pieni miinus silti automaattisen mustan oriin automaatioon. Oriimme vietti itsepäisyyspäivää...
Tästä itsepäisyyspäivästä olisi ollut pari kuvaakin tarhassa kisaavista kaveruksista. Järkkärikamera ei tosin lähtenyt mukaan, sillä se tuskin olisi selvinnyt pakkasesta paleltumatta. Kännykässä olisi pari kuvaa talviauringossa toisiaan kumuuttavista varsoista, mutta tekniikka(kaan) ei nyt ole puolellani, enkä jostain syystä saa siirrettyä kuvia puhelimesta. Toisella kertaa sitten. Nyt jouduitte/saitte lukea vaan tolkuttoman pitkän tarinan!
Kommentit
Lähetä kommentti
Terveisesi, kysymyksesi tai kommenttisi Bläksälle ja taustajoukoille