Vuoden viimeiset pyrähdykset

Tänään Black pääsi hieman pidemmälle lenkille ja saimmepa rauhallista metsätien pätkää päästellä vähän lujemminkin kuin mitä peltoradalla ehtii (tai on edes järkevää) kiihdyttää. Ja täytyy sanoa, että tämän päivän ajeluun kiteytyi ne haaveet idyllisestä sunnuntaiajelusta metsän hiljaisuudessa luonnosta ja mustan oriin kyydistä nauttien - sitä ihan melkein unohti, että kyseessä on oikesti treenistä ja mikäpä sen mukavampaa!

Ensin oli Liitävän treenivuoro. Oppisopimusvalmentaja ajeli varsalla muutaman kiekon peltoradalla ja pienen pätkän metsätietä siihen päälle. Liitävän valmennuksellahan ei vielä kiireellisiä tavoitteita ole, sillä kakara on kuitenkin vasta kääntymässä 2-vuotiaaksi ja suomenhevosilla kehitysvauhti on hieman lämminveristä toveriaan hitaampi. 3-vuotiaana alkaa Liitäväkin olla jo kova sana, vaikka onhan hevonen jo nytkin nuoresta iästä huolimatta melkoisen kookas ja vahva ja mainittakoon myös, että erittäin kylmäpäinen. Auton mallikkaasta ja rauhallisesta ohituksesta tänään Liitävä sai erityismaininnan.

Liitävän valmennuksen pääpaino on totutuksessa
ja kävelyssä. Sen kun vielä joku kertoisi Liitävälle,
joka mielestään on jo valmis juoksija...

Seuraavaksi valjastusvuorossa oli tallin punarautias konkari, joka sai peräänsä reen. Sillä aikaa harjailin Blackin karsinassaan. Poika oli ilmeisesti juuri onnesta soikeana piehtaroinut, sillä musta karva oli täynnä purua ja sitä oli ihan korvissa asti. Puhdistaessani purua Blackin korvista tuli vain todettua, että toivottavasti nämäkin purut ovat karsinasta peräisin, eikä suinkaan oriin pääkopasta... Kaviotkin tuli nosteltua ja puhdistettua (kaikki neljä tallessa ja myös nousivat pyydettäessä), joten oriimme oli valjastusta vaille valmis.

Minä, joka vasta tämän vuoden puolella olen oppinut oikeasti valjastamaan ravihevosen, olen koettanut huolella painaa pääkoppaan hevosmiesten opit valjastuksen saloista. Ja juuri, kun alkaa sujua, on kuulemma vielä olemassa vaihtoehtoinen tapa ja siihen päälle vielä muutama eri näkemys remmien järjestyksestä. Voi taivas! Kaltaiselleni perfektionistille on parempi opettaa vain yksi hyvä (paras) ja mielellään sellainen, jolla kärryt kestää kiinni perässä. No, joka tapauksessa jokaisella kerralla on hevoset saatu valjastettua ja valjaat ovat myös päällä pysyneet, joten se lienee pääasia se!

Tälläkin kertaa siis Black saatiin kärryjen eteen ja tämä omistajanretale hyppäsi kyytiin. Tarkoituksena oli tavata kaverit peltoradalla ja siitä lähteä sitten metsäteille porukassa. Edellisestä kerrasta huomasimme, että Blackille tekee hyvää, että toinen hevonen, kokenut konkari on mukana ja ihan opetustehtävissä. Black saa lisää itseluottamusta ja varmuutta ja oppii oikeille tavoille. Black ei tällä kertaa siis enää pysähtynyt kummastellen kuuntelemaan punarautiaan setolkan kulkusesta kuuluvaa kilinää, vaan sehän tietää vaan sitä, että lenkillä on treenikaveri mukana. Verryttelyksi kävelimme yhden yhteisen kierroksen pellolla ja sitten konkari edellä, me Blackin kanssa perässä kohti uusia seikkailuja!

Tulihan ne pienet loikat tälläkin kertaa, kun Blackille meinasi tulla hätä kaverin jo poistuessa pellolta. Minä kun pöljyys sitten hillitsin hevosemme vauhtia ja käänsin vielä yhdelle voltille, ettei ihan törmätä ja Black taisi tulkita sen niin, että olimme menossa kokonaan eri suuntaan. Black rauhoittui nopeasti ja siispä hevoskaksikon matka kulki peräkanaahevosta lumista metsäpolkua pitkin toiselle tielle, missä oli lupa jo vähän ravatakin! Rekivaljakko edessä näytti mallia ja Black pörhäkkänä perässä. Tämä tienpätkä on niin mainio pitkine suorineen, että on suorastaan rikollista, että siinä saa ajaa autot! Onneksi tie on vähemmällä aurauksella ja hiljaisemmalla liikenteellä talvet ja toistaiseksi metsämiehillä on riittänyt ymmärrystä hevoskulkuneuvoille.

Kaiken kaikkiaan sellaisen tunnin verran meillä vierähti. Blackille kertyi matkaa viitisen kilometriä, kun reen jäljissä seurailimme meille ennestään tuntemattomille reiteille. Black käyttäytyi mainiosti, käännökset menivät huippuhienosti, eivätkä askeleet syvemmässä hangessa olleet sen hätäisemmät. Ja entäpä tämän hienon tien hieno pitkä suora, jolla läheisen ravitallin hevosetkin päästelevät vauhdikkaita hiittejä! Meillä on kuulkaas hevonen, joka kulkee! Sanovat asiantuntijat, että hyvässä kunnossa, lupaavalta tuntuva hevonen tuntuu ohjaksissa ihan "miljoonalta". Miusta tuntui ainakin kahdelta miljoonalta, kun Black ravasi lumen pöllytessä! :)

Punarautias kävi oman, pidemmän lenkkinsä ja vauhtia oli kuulemma riittänyt reessä istujillakin. Vastuuvalmentajan saatellessa me Blackin kanssa pyrähdimme tietä pitkin kotiin päin ja vaikka vauhtiakin riitti, ravi pysyi, eikä laukkapomppuja tullut. Loppumatkan rauhoituimme kävellen ja metsän hiljaisuutta kuunnellen. Voi, miten mukava olikin tällainen pidempi lenkki metsäteillä! Ja, koska tällä treenarikokelaalla ei onneksi innostuksesta huolimatta lähtenyt lapasesta, vauhti pysyi kohtuullisena, jälkiverryttely riittävänä ja näin ollen hevosemme ei edes mainittavasti hikoillutkaan lenkin jälkeen ja onhan musta ori ihan napsakassa kunnossakin noin kohta kaksivuotiaaksi.

Black sai karsinassa hetken huilata ja nauttia melassivettä treenikaverinsa tapaan ja pian sitä oltiinkin valmiita tarhaan, missä Liitävä jo odotteli. Kunnonkohotus jatkuikin seuraavalla tavalla: