Juokse sinä humma, kun tuo taivas on niin tumma

...ja kahden tässä hiljaa mennään.

Tähän asti työväki olikin päässyt helpolla - mitä nyt välillä olimme kesän mittaan käyneet ihmisen mallia näyttämässä hevosille, etteivät kokonaan villiintyneet. Liekö näin tuumien Vastuuvalmentaja totesi tiistaina, että on aika laittaa Oppisopimusvalmentaja ja muu seurue töihin! Niinpä hevoset saivatkin hämmästellen katsella, kun auto hevostraileri perässään saapui pihaan. Ne taisivat tietää heti, että jostain jännittävästä oli kyse, sillä Black puhisi kuin pieni musta höyryveturi, kun laittelin sille päitset päähän. Liitäväkin pyöri ja hyöri tapansa mukaan. Nyt pojat lähdetään hommiin!

Hieman vanhemmalla Blackillä oli takanaan useampi ajokerta, mutta ehtipä kesän kynnyksellä Liitäväkin muutaman kerran saada esimakua tulevasta ammatistaan. Yksivuotiailla oli siis pohjalla keväällä hankitut opit kärryjen edessä kulkemisesta ja toivoimme, että nämä opit olivat tallessa vielä rennosti vietetyn kesän jälkeenkin. Ensimmäisenä piti kuitenkin saada hevoset kuljetusautoon ja lahjonnan, houkuttelun, maanittelun, lahjonnan, kehumisen ja lahjonnan avulla tämä onnistuikin. Meidät saatiin kyytiin hieman vähemmällä lahjomisella. Minä ja Ponityttö matkustimme hevosten kanssa ja, vaikka matka ei ollut pitkä, osoitti Liitävä mieltään kuopimisella. Black puhisi edelleen.

Kotipihalla Liitävä pääsi ensin tuttuun pihatarhaan, joskin aidat ja tolpat olivat saaneet uuden värin sitten viime kerran. Blackin taluttelin valjastuspaikalle ja puhina vaihtui vähitellen rentoudeksi - tämä olikin tuttua! Liitävä sen sijaan omisti koko maailman tai ainakin sen aitauksen ja oli kovasti sitä mieltä, ettei aio jäädä tarhaan yksin! Blackin valjastus sujui esimerkillisesti ja jopa ihmiset pienen miettimisen jälkeen muistivat, miten tilanteessa kuului toimia.

Eikun omistajanretale kärryille ja menoksi! Tien ylitys sujui mallikkaasti, vaikka muistelinkin, että keväällä piti aina vähän asfaltilla stepata. Blackillä on kävelyvauhdissa tapana vielä nykiä vähän päätään, kun tällaisilla rennoilla lenkeillä mennään ilman sekkiä, mutta muutoin matka eteni kuin vanhalla konkarilla tai ainakin kuin noin yksivuotiaalla konkarilla. Kohtasimme toki muutamia jännittäviä tilanteita ja, kun pariin otteeseen yllättäen kesken suoran metsätienpätkän teimme volttausharjoituksia, kyselinkin Blackiltä, mitä kummaa se halusi minun kirjoittavan tänne...

Ja näinhän siinä siis kävi: Siirtyessämme pienemmältä soratieltä metsäpolulle ympäröi synkkä ja sateen jäljiltä märkä metsä uljaan ravurioriin. Metsän tummissa piiloissa vaani mörköjä valmiina hetkenä minä hyvänsä hankkimaan syötävää hevosen kokoiseen nälkäänsä. Pehmeä ja upottava maa veti uumeniinsa uljasta mustaa oria ja sen oli pakko taistella vastaan pysyäkseen hengissä. Lähes Itämerelle vertoja vetävä vesihauta melkein pysäytti matkanteon, ja vain rohkeutensa ja suuruutensa turvin musta ravuriori pystyi voittamaan nämä vaikeudet ja kuljettamaan pelokkaan ihmisen turvallisesti ohi vaarojen.

Ensimmäinen volttausharjoitus

Tämä vaaranpaikka piti tarkistaa huolella

Pienistä haasteista emme siis välittäneet ja alkulämmittelyn ja paikkoihin tutustumisen jälkeen oli aika pyytää hevoseltamme hieman vauhtia. Ensimmäisen kerran vielä pyysin ja Black vastasi ravilla hetken päästä. Toisen kerran pyysin ja ravi vaihtui välittömästi. Kolmannella kerralla nostin vain hieman ohjasperiä ja Black juoksi iloista, matkaa voittavaa ravia ja omasta halustaan vauhtia lisäten. Upea tunne!

Paluumatka tallille mentiin rauhallisesti ja tarhassa ikävöivää kaveria tervehdittiin innokkaasti. Valjaiden riisumisen jälkeen runsaat palkinnot, harjaukset ja taputukset olivat kaikki ansaittuja.

Sitten olikin vuorossa toinen lenkki: lämminverinen tarhaan ja suomenhevonen valjaisiin. Liitävä näytti innokkuuttaan kaikki mahdolliset metkut ja oriin suuri ego tuskin mahtui valjastuspaikalle. Hevonen näytti mielestäni siltä, että ajovuorossa oli ehdottomasti ensin Oppisopimusvalmentaja. Valjaissa ja kärryjen edessä sitten suomenhevonen toimi kuin (V.T.) Ajatus ja lenkillä kuljettiin löysin ohjin ja reippain askelin. Oppisopimusvalmentajan hoidettua alkulämmittelyn pääsin sitten Liitävänkin kyytiin ja mikäs siinä ollessa, kun komea suomenhevosori juoksee ja maisemat vain vilisevät silmissä.

Sateen taas jo ropistessa lastasimme hevoset autoon ja lyhyt matka laitumelle sujui jo aikaisempaa rennommin. Hevoset söivät iltakaurat sulassa sovussa entiseen malliin ja toivottavasti karvaisten korvien väliin jäi edes vähän raksuttamaan, että tämä päivä olikin mukavaa vaihtelua ja ehkäpä seuraavaa lenkkiä voi jo vähän odottaa.

Niin ja loppuun vielä "jäniskevennys": Tuosta päivästä jäi paljon käteen. Opin, että marhaminnasta kannattaa pitää kiinni, eikä haaveilla. Haaveillessakaan tosin riimunnarusta en sitten irrota, en varmana!

Kiitos hevoskuvista Ponitytölle!